Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Henry Theel (1917-1989) tuli tutuksi jo lapsuudessani, sillä kuuluihan hänen tumma äänensä radiossa ja kuinka hän ”Suomen huonoimpana näyttelijänä” esiintyi/lauloi kotimaisissa elokuvissa.
Laulajan poika, Pertti Mustonen, on koonnut kirjaksi sen, millainen Henry Theel oli. Mustonen ei ollut Henry Theelin biologinen lapsi, mutta Henry toimitti isän tai isoveljen virkaa ihan kelvollisesti, koska välit säilyivät hyvänä, tapahtuipa mitä tahansa.
Henry oli stadin kundi ja kun hän tajusi, että osaa laulaa, ei sitten muuta enää ”osannutkaan”. Toi sen esille hyvin ja oli vielä viimeisinä aikoinaan uhonnut sairaalassa, että ”laulaisi niin että raplingit tippuisivat ja mummot lentäisivät perseelleen”. Vaan mikäpäs siinä, kansa tykkäsi ja maine kasvoi. Jos oli ääntä, oli myös näköä ja sen myötä naisiakin piisasi. Tosin ei minua nyt suuresti hetkauttanut, sillä ei kirjassa ainakaan niitä pilvin pimein ollut. Päällimmäisenä oli suhde Svean, Pertti Mustosen äidin kanssa, sillä Henry ja Svea olivat kaksi kertaa naimisissakin. Inkeri ja Vuokko jäivät jotenkin varjoon.
Laulaminen oli Theelille kuitenkin se ykkösjuttu ja jatkosodan aikanakin Henry vain lauloi, oli viihdytysjoukoissa ja hyvä niin. Piti vähän mielialaa yllä. Keikkaa pukkasi ja rahaa tuli, mutta sitä myös meni. Juhlia piisasi niin, että pikku-Pepsu meinasi toisinaan unohtua. Poika joutui olemaan yksin kotona ja silloin, kun kotona oli porukkaa, tuli seurattua melkoista meininkiä.
Kaiken kaikkiaan kirja on kivasti kirjoitettu, siitä tulee sellainen olo, että siinä oli elämää kerrakseen, kaikkine mausteineen. Pääsee vähän niin kuin nostalgiamatkalle. Tätä kun lukee, voi välillä panna soimaan jotain Henry Theeliä, kuten vaikkapa Harmaat silmät.
