Paavo Järvisen Kovaa aikaa on taas uusi sisällissotakuvaus, mutta teoksella on keskimääräistä mielenkiintoisempi tausta. Vaikka se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2017, se on paljon vanhempaa perua.
Kirja on kirjoitettu jo 1950-luvun loppupuolella. Vuonna 1958 menehtynyt Järvinen kertoo teoksessa oman tarinansa. Vuonna 1900 syntynyt Järvinen työskenteli konepajalla Helsingissä vuonna 1918 ja päätyi sotimaan helsinkiläiseen punakaartiin. Järvinen selvisi sodasta ja vankileirikomennuksesta hengissä toisin kuin moni toverinsa.
Jostain syystä Kovaa aikaa ei kelvannut kustantamoille 1950-luvulla. Järvisen lasten kautta teos päätyi lopulta Warelia-kustantamon julkaistavaksi. Historioitsija Tuomas Hoppu on laatinut teokselle esipuheen ja on varustanut tekstiä muutamalla historiallisia yhteyksiä selventävällä alaviitteellä.
Kovaa aikaa on kiinnostava teos. Kieliasultaan teos tuntuu paikoin vähän tönköltä, mutta sen arvo historiallisena kuvauksena itse koetuista tapahtumista on kiistämätön. Järvinen kertoo teoksessa taisteluista rivisotilaan näkökulmasta ja pohdiskelee sodan oikeutusta ja työväen näkemyksiä sodasta.
Verrattuna vaikkapa Väinö Linnaan ja Täällä Pohjantähden alla -mestariteokseen, Järvisen kirja kertoo kaupunkilaiskaartilaisista, toisin kuin Linnan teos, joka kertoo torppareista. Kaupunkilaiset ovat kuitenkin edustavampi otos siitä, mitä sisällissota oli: kaupunkien järjestäytynyt työväki oli maalaisia enemmän sodassa mukana.
Kiinnostava teos siis. Järvisellä on kiinnostava näkökulma sotaan ja aika realistinenkin suhtautuminen siihen, että vaikka sodassa voitettaisiin, punainen tulevaisuus ei ole mitenkään itsestäänselvä juttu. Mikään intohimoinen kommunisti Järvinen ei siis ollut, vaan pikemminkin jonkinasteinen tolkun ihminen, joka päätyi olosuhteiden pakosta punakaartiin mukaan – työmiehelle ei kovin paljon vaihtoehtoja suotu.
Sisällissodasta kiinnostuneille kirja on takuuvarmasti kiinnostavaa luettavaa.