Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Noin tuhat suomalaista tekee vuosittain itsemurhan, ja yrittäneitä lienee moninkertainen määrä. Kourallinen tabuja kertoo näiden itsemurhaa yrittäneiden elämäntarinoita.
Kuten arvata saattaa, tämä kirja ei ole kevyttä tai hilpeää luettavaa. Se vyöryttää eteen suunnattoman määrän inhimillistä tuskaa: koulukiusaamista, alkoholismia, psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia, epätoivoa. Monella kirjoittajalla itsetuhoisuus ja päihteiden käyttö ovat alkaneet jo hyvinkin nuorena, ja koulukiusatuksi joutuminen on todellakin järkyttävän yleistä. Tarinoista käy myös ilmi, että itsetuhoisuus on periytyvä ja tarttuva malli. 42-vuotias mies toteaa lakonisesti:
”Tapanani oli aikoinaan kuljeskella paljon hautausmaalla. (–) Nuoruusvuosien paikkakunnalla oli koettu mittava itsemurha-aalto. Oman ikäluokan edustajien runsasmittainen kuolema herätti minussa aikuiseksi tulemisen pelkoa. Lähin menetetty henkilö on kummi-enoni, joka teki itsemurhan noin kaksikymmentä vuotta sitten.”
Kirja kertoo myös sydäntä raastavalla tavalla siitä, miten vaikeudet ja menetykset tuntuvat kasaantuvan samoille henkilöille, ja lukijan on pakko miettiä, onko elämässä ollenkaan kohtuutta. Toinen koskettava asia on se kuva suomalaisesta terveydenhoidosta, jonka kirjan henkilöt tuovat esiin: on joitakin, valitettavan harvoja, jotka ovat tulleet autetuiksi ajallaan, mutta suuri osa on jätetty lähes heitteille. Päivystysten vatsahuuhteluista kotiutetaan vahvasti itsetuhoisia ihmisiä kysymättä heiltä oikeastaan mitään.
Aivan synkkä tämä kirja ei sitten lopultakaan ole. Ihminen on sitkeä olento, ja moni on löytänyt elämässään toivoa ja tulevaisuutta kuka mistäkin: läheisistä ihmissuhteista, lapsenlapsista, luonnosta, uskosta. 61-vuotias nainen kirjoittaa tarinansa lopuksi:
”Kun hän [mieheni] tuli eilen hakemaan minua itsemurhayrityksen jälkeen sairaalasta, hän oli valinnut parhaan takkini ja kauneimmat kenkäni. Hän osoitti sillä, että ymmärtää ja arvostaa minua. Iloa elämääni tuo myös koiramme, jonka kanssa teen pitkiä kävelylenkkejä. Mutta kaipa tämä on se minun ristini, joka on kannettava.”
