Kotirintaman lapset on mielenkiintoinen kokoelma tarinoita, joissa jokaisessa pääsee lapsi ääneen.Tässä tapauksessa lapset ovat jo aikuisia ja muistelevat aikaa, kun olivat lapsia. Kirjoittajia yhdistää sodan aikana koettu lapsuus.
Jokainen koki sodan eri lailla: kuka pelkäsi, kuka ei osannut pelätä. Osa eli maalla, osa kaupungissa. Kaupunkilaislapsia lähetettiin maalle turvaan tai sotalapsiksi naapurimaihin. Moni muistaa sen tunnelman, kun tuli ilmahälytys ja oli riennettävä suojaan.
Heikki Tiilikainen on tehnyt mittavan työn haastatellessaan ison joukon ihmisiä, joista kukin kertoo oman tarinansa. Tämän kirjan sankarit, kotirintaman lapset, ovat eri puolilta Suomea ja niin saadaan kuvaa siitä, millä lailla sotaa koettiin.
Vanhempien hätä perheestä tulee hyvin esille. Isä yrittää huolehtia perheestä rintamalta käsin, äiti parhaan kykynsä mukaan selvitä lasten kanssa. Monessa tarinassa isä ei palannut kotiin. Lapselle jäi vain hatarat muistot.
Niin, tuttuja tarinoita. Kaikkihan me tiedämme, millaista se on ollut. Tämä kirja tuo sen kuitenkin eri lailla lähelle, koska siinä on nimet ja ihmiset, jotka ovat tarinansa meille antaneet.
Tarinat ovat lyhyitä ja niissä on kuvat, mahtavaa! Tämän vuoksi kirjaa on äärimmäisen helppo lukea. Tarinat tosin pistävät miettimään ja suosittelen tätä kirjaa näillä sanoin, jotka poimin viimeisestä tarinasta:
”Eikö ole ihanaa, että meillä suomalaisilla on kaiken tämän jälkeen asiat kuitenkin näin hyvin. Ollaan siitä kiitollisia.”