Johanna Venho: Kotimatkoja Mari Leppäsen kanssa

Johanna Venho on kirjoittanut rohkeasta, kutsumuksensa ääntä kuunnelleesta ja omaa tietään kulkevasta arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsestä. Tai paremminkin yhdessä nämä kaksi ovat kirjoittaneet kirjan, jonka pääosassa on Leppänen, hänen kasvutarinansa, irtautumisensa vanhoillislestadiolaisesta elämäntapauskonnosta ja kasvunsa evankelis-luterilaiseksi papiksi ja piispaksi. Sivuosassa Johanna Venho, hänen kiinnostuksensa kristinuskoon ja toiveensa tutustua kirkkoon. Tälle tutustumismatkalle Venho saa valovoimaisen oppaan, piispa Mari Leppäsen.

Kirja on syntynyt Venhon ja Leppäsen yhteisillä matkoilla, joilla puhuttiin ”kävellessä, tien päällä, merellä, junassa, savulta tuoksuvan saunan pimeässä nurkassa… Velkuan hiljaisessa kirkossa… Utön majakkaan tehdyssä kappelissa… Käveltiin pitkospuita Tiilikkajärvellä…”.

Matkoja tehtiin sekä Marin juurille että muille tärkeille paikoille. Matkoilla juurille Mari käy läpi sukuhistoriaansa. Tähän osaan olisin kaivannut pientä tekstin tiivistystä, muualle en sanaakaan.

Marin äidin Elina Lyyran suku on kotoisin Viitaan kylästä. Siellä on nykyään Marille kuuluva Kesärannan mökki, jonka hänelle testamenttasi äidin sisko, kummitäti Elma. Kesärannassa vieraillessa keskustellaan ja katsellaan valokuvia Marin äidin puoleisen suvun vaiheista.

Velkuan saaressa asuivat nuorena parina Marin isän, uskontotieteen professori ja kuntapoliitikko Juha Pentikäisen vanhemmat. Velkuan vierailujen aikana käydään läpi isän puoleisen suvun vaiheita. Nykyään pieni Velkuan saari on osa Naantalin seurakuntaa, joka kuuluu Turun hiippakunnan piispan vastuualueeseen.

Muita matkakohteita ovat muun muassa Utön hiljaisuuden retriitti, Haminan Poitsilan Hiljaisen rukouksen yhteisö ja Naantalin Pyhän Birgitan kirkko. Ne ovat paikkoja, jotka ovat olleet ja ovat Marille tärkeitä matkalla kohti hengellistä ymmärrystä ja kohti piispuutta.

Mari suorittaa maisterin tutkinnon pääaineenaan folkloristiikka, jatkaa opiskelua teologisessa tiedekunnassa ja tuntee valmistuttuaan, että pappisvihkimys on hänen kutsumuksensa. Mutta eihän naispappeus sovi vanhoillislestadiolaiseen elämäntapauskontoon, naiset eivät saa olla pappeina eikä puhujina. Marin sukujuuret ovat sekä isän että äidin puolelta lestadiolaisia. Lestadiolaisuus on kieli, ajattelutapa, säädelty elämäntapa, joka saadaan jo äidinmaidossa. Kutsumuksestaan Mari on kuitenkin varma, vaikka se tietäisi liikkeestä irtautumisen.

Vaikka pappisvihkimys on Marin oma valinta, siitä aiheutuu suurta kärsimystä myös hänen perheenjäsenilleen, läheisilleen ja ystävilleen, mikä tuntuu Marista erityisen pahalta.

Yhteys moniin ystäviin katkeaa kokonaan, jopa niin että tullessaan vastaan kadulla ystävä saattaa vaihtaa puolta. Marin mies Risto saa vapautuksen puhujatehtävästään, hänet siis eristetään yhteisön ulkopuolelle. Vanhoillislestadiolaisuudessa totuus on seurakunnassa, vain seurakunnassa sisällä olevat pelastuvat ja vain he ovat Jumalan valtakunta.

Ulossulkemista Mari oli kokenut jo alakouluvuosiensa aikana. Keskustapuolueen varapuheenjohtajana toiminut Marin isä ulossuljettiin ja vapautettiin tuolloin lestadiolaisen liikkeen puhujan tehtävistä. Äitikään ei saanut enää toimia pyhäkoulun opettajana. Julkinen tuomitseminen kohdistui koko perheeseen. Perimmäinen syy tapahtumasarjaan jäi Marille epäselväksi.

Oma irtautuminen herättää Marissa identiteettikysymyksiä. Olisiko mahdollista säilyttää yhteys lestadiolaiseen spiritualiteettiin ja turvallisuuden tunteeseen, vaikka etääntyisi elämäntapanormeista ja irrottautuisi sen teologisista tulkinnoista. Miten puhua Jumalasta, kun ei voi puhua käyttäen lestadiolaista lapsuudesta tuttua kieltä, kun ”tutut sanat jäävät kurkkuun” ja Jumala tuntuu jopa olevan kaukana?

Hiljaisuuden, pyhiinvaellusten ja joogan kautta oma kieli alkaa löytyä. Kun vetäytyy hiljaisuuteen, erottaa helpommin mikä on tärkeää. Hiljaisuuden liikkeen toiminta on ollut Marille jo pitkään läheinen, piispanakin hän haluaa sitä edistää. Usko ei ole vain sanoin selitettävissä, puhuminen Jumalasta on kuin runon tulkitseminen, uskon salaisuuden avautumiseksi tarvitaan hiljaisuutta.

Yhdenvertaisuus on teema, jonka puolesta piispa Leppänen toimii näkyvästi. Hän puhuu ja kirjoittaa, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia. Lestadiolaisessa liikkeessä nainen ei voi toimia pappina, puhujana tai johtokunnassa. Siis sellaisissa tehtävissä, joilla on virallinen valta-asema. Onko tilanne parempi muissa uskonnollisissa piireissä? Luterilaisessa kirkossa naiset saavat toimia pappeina, yhdenvertaisuus on seurakunnissa tärkeä arvo, mutta:

[A]iemmassa työssäni kirkossa olen tottunut näkemään ihmisten yhdenvertaisuuden selvänä ja tavoiteltavana asiana. Kirkon ylätason keskusteluissa tuntui yllättävä tuulahdus menneestä. Se tulvahti esiin varsinkin silloin, kun puheeksi tuli naisten pappeus tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen mahdollisuus toimia kirkossa yhdenvertaisesti.

Mari Leppänen vihittiin Turun piispaksi helmikuussa 2021. Hengellisenä johtajana hän on myös rohkea ja kantaaottava yhteiskunnallinen toimija blogeineen, puheineen ja lehtikirjoituksineen. Hengellinen ja maallinen elämä eivät ole erillisiä, uskon pitää näkyä tekoina.

Ympäristönsuojelu, maapallon monimuotoisuuden turvaaminen ja ilmastonmuutoksen torjunta ovat asioita, joiden eteen hän toimii. Ekoteologit oat kritisoineet kristinuskon yksipuolista luontosuhdetta, että keskitytään vain ihmisen ja Luojan suhteeseen ja jätetään muu luomakunta toisarvoiseen asemaan. Vaikka kirkko ei ole ympäristöjärjestö, sen tehtävä on ympäristökasvatus. Kirkon tulisi antaa ihmisille eväitä kasvaa kohti kohtuullisen kulutuksen ja ympäristövastuullisuuden kulttuuria. Leppänen toteaa:

Nykypäivänä kärsivä lähimmäinen on luonto ja sen katoavat lajit. Siinä näkyvät Kristuksen haavat, ja meidän pitää suojella ja puolustaa sitä.

Yhteiskunnallinen toimija Mari Leppänen on ennen kaikkea hengellinen johtaja, jolle hengellisyys tuo perusluottamuksen, voiman ja mielenrauhan tehdä asioita.

Jumalaa ei tarvitse tunkea joka paikaan, mutta samaan aikaan hän on kaikkialla, kaiken takana. Ajatus siitä, että elämä olisi ihmisen hallittavissa ja rationaalista, on mahdoton. On antauduttava Jumalan armoon.

Johanna Venho on sekä aikuisille että lapsille kirjoittava kirjailija ja runoilija. Sylvi Kekkosesta kertovalla historiallisella romaanillaan Ensimmäinen nainen Venho oli ehdolla vuoden 2019 Finlandia-palkinnon saajaksi.
Venhon tekstiä on kerrassaan nautinto lukea. Tärkeä kirja ansaitsee tulla lämpimästi suositelluksi!