Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nyt olemme päässeet Anna-sarjan loppuun. Vuonna 1921 englanniksi ja 1962 suomeksi ilmestynyt Kotikunnaan Rilla on aika tavalla erilainen kuin muut sarjan kirjat. Se on yleisilmeeltään synkähkö, eikä ihme, sillä nuoren Rillan kehittymistä tytöstä naiseksi varjostaa mitä suurimmassa määrin ensimmäinen maailmansota. Tämä aika oli L. M. Montgomerylle hyvin vaikeaa; hänen päiväkirjansa pursuavat toivottomuutta. Häneltä on loppunut usko ihmisyyteen, ja lisäksi hänen rakkain ja läheisin ystävänsä ja serkkunsa, Frederica Campbell, oli kuollut vuonna 1919 espanjantautiin.
Kirjan juoni lienee niin tunnettu, että mitäpä sitä tässä salailemaan – ne joille elämä on suonut mahdollisuuden lukea Rillan ensimmäistä kertaa, jättäkööt seuraavat kaksi kappaletta lukematta. Anna ja Gilbert Blythen nuorin lapsi, Bertha Marilla eli Rilla, on kirjan alussa viisitoistavuotias. Hän ei ole tippaakaan kunnianhimoinen tai opinhaluinen kuten muut Kotikunnaan lapset, vaan haluaa nauttia nuoruudestaan ja huvitella sydämensä pohjasta.
Ihanat ensitanssiaiset majakalla keskeytyvät kuitenkin kohtalokkaan viestin saapumiseen: Englanti on julistanut sodan Saksalle. Kanadalaiset nuoret miehet alkavat värväytyä mukaan puolustaakseen vanhaa isänmaataan, ja heidän mukanaan lähtevät heti Jem Blythe sekä naapurin pappilan vanhin poika Jerry Meredith. Walter Blythe, tuo runollinen sielu, on sairastanut juuri lavantaudin eikä lähde, vaikka todellisena syynä on sodan ja sen rumuuden ja väkivaltaisuuden pelko. Lopulta velvollisuudentunto voittaa, ja Walterista tulee sotilas kohtalokkain seurauksin.
Samaan aikaan Rilla, joka on salaa ihastunut ystäväperheen poikaan Ken Fordiin, oppii elämän todellisuutta. Hänen hoidettavakseen tulee sattuman kaupalla äidistään orvoksi jäänyt Jims-vauva. Loppu on sitten suhteellisen rauhallinen: Jem, Jerry sekä nuoremmat pojat Shirley Blythe ja Karl Meredith saapuvat kotiin kuka missäkin kunnossa, ja Rillan romanssikin saa onnellisen päätöksensä.
Entä sitten? Mikä tekee tästä nuorille ja miksei aikuisillekin suunnatusta romaanista niin erityisen? Ensinnäkin se on edelleen ainoa naisen näkökulmasta kirjoitettu teos ensimmäisestä maailmansodasta. Lopulta se on aitoa Montgomeryä; vaikka aihe on synkkä ja surullinenkin, hänen kertojanlahjoistaan ehkä suurin, eli usein salavihkainen ja ironinen huumori, purskahtelee aina välillä esille. Mutta kyllä hänestä on myös dramaattisen ja traagisen tekstin kirjoittajaksi. Se ilmenee heti alkusivuilla, kun vanhat tuttumme Susan Baker ja Cornelia-neiti lukevat paikallista sanomalehteä:
Minä en jaksa seurata noita ulkomaiden tapahtumia. Minkälainen mies tuokin murhattu arkkiherttua lienee?
– Mitä se meitä liikuttaa? tokaisi Cornelia-neiti aavistamatta kuinka hirveätä vastausta kohtalo parhaillaan suunnitteli hänen kysymykseensä.
Montgomeryn draaman taju näkyy siinä taidossa, jolla hän kietoo nämä kohtalonomaiset näyt arjen sotaisaan todellisuuteen. Rintamia murtuu, ja kotirintaman naisten sydämet murtuvat. Walterin jo Sateenkaarinotkossa luotu runo huilunsoittajasta kulkee läpi tapahtumien.
Kotikunnaan Rilla -romaania ei voi kuitenkaan käsitellä puhumatta siitä kohtelusta, jonka se on kustantajien käsissä saanut. Sensuurin kynä on puhunut sekä Kanadassa että etenkin täällä koti-Suomessa. Jo Montgomeryn kuoltua vuonna 1942 kirjan alkuperäinen kustantaja McClelland & Stewart viilasi siitä vaivihkaa pois tuhansia sanoja, jotka liittyivät etupäässä saksalaisiin viholliskansana. Vasta vuonna 2010 ilmestyi merkittävien Montgomery-tutkijoiden Benjamin Lefebren ja Andrea McKenzien toimittama lyhentämätön laitos, joka sisältää kiinnostavan esipuheen sekä tietoa ensimmäisestä maailmansodasta.
Täällä meillä lyhentämätöntä laitosta taidetaan saada odottaa sinne kuuluisaan maailman tappiin asti, sillä niin reippaasti on vuoden 1962 suomentaja Kerttu Piskonen pätkinyt tekstiä. Kun olen lukenut näitä laitoksia rinnakkain, voi tietysti hyvällä tahdolla tulla siihen johtopäätökseen, että tarina ei sinänsä ole kärsinyt, mutta sitä enemmän ovat kärsineet kirjailijan tyyli ja näkemyksetkin, samoin kuin kirjoitusajalle ominaiset ilmaisut. Eipä saksalaisia edelleenkään voitu nimittää hunneiksi, vaikka näin Montgomery sanoo toistuvasti tekstissään. Suomenkielisessä laitoksessa hänen vihansa ja epätoivonsa sodan johdosta ovat kovasti kaunisteltuja, ja tämä koskettaa erityisesti äsken mainittujen ystäviemme Susanin ja Cornelia-neidin puheita. Jos vähän sivistyneempi henkilö eli Rillan ystävä neiti Oliver kutsuu sotaa Harmageddoniksi, on sekin ollut parasta jättää pois.
Mielenkiintoisen roolin kirjassa on saanut muun muassa herra Josiah Pryor, ulkonäkönsä takia tuttavallisemmin Parta-Kuu – tässä englanninkielinen nimi Whiskers-on-the-Moon on sentään saanut osuvan käännöksen. Häntä pidetään salaisesti sodanvastaisena ja jopa saksalaismielisenä, mutta miksi, se selviää varsinaisesti vasta lyhentämättömässä tekstissä. Myös aivan toisenlaisen hahmon, melankolisesti filosofisen pastori John Meredithin, kuva jää kovin vaisuksi. Mennäkseni ihan pikkuriikkiseen asiaan, niin miksi, voi miksi, on kirjan alussa kerran mainittu Josie Pye väkisinkin käännetty Jessieksi, vaikka me kaikki muistamme hänen oikean nimensä jo Annan nuoruusvuosista?
No, Josie tai Jessie, mutta kokonaisuudessaan jopa lyhenneltykin Kotikunnaan Rilla on ihana kirja, ja sen lumo on koskettanut jo monia tyttökirjojen lukijasukupolvia. Ja näinhän on koko Anna-sarjan laita; viimeisessä osassaan se saa arvoisensa päätöksen.
