Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pahinta köyhyydessä on se, että köyhänä oleminen on yhtä kuin unelmitta elämistä. Köyhänä ei ole varaa unelmiin, köyhän on tehtävä sitä, mikä on toimeentulon ja rahansaannin kannalta järkevää. Tämä ajatus, jonka lainasin Mathias Rosenlundilta, suomalaisittain köyhältä kirjailijalta, joka taannoin uhmasi kohtaloaan ja kirjoitti kirjan, toteutti unelmansa, nousi mieleeni ensimmäisenä Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat-teoksen luettuani. Teos ei keskity köyhyyteen, ei sillä perinteisellä tavalla, mutta sitäkin enemmän se keskittyy unelmointiin, ihmisen vapauteen ja mahdollisuuksiin unelmoida, rajoittamattomasti. Tätä ei tarjoa Nigeria, tätä tarjoaa Yhdysvallat, unelmamaa.
Kotiinpalaajat ei ole se tavallinen pakolaistarina. Sen päähenkilöhahmot eivät pakene sotaa tai ihmisen sielun musertavaa köyhyyttä, he pakenevat vaihtoehtojen puutetta, mielen pikkuhiljaista ja masentavaa horrostumista, valinnan mahdottomuutta. Näin päättää tehdä myös Ifemelu, jonka halu löytää Amerikka, ryömiä uusiin, amerikkalaisiin nahkoihin saa hänet nousemaan sotaan maailmaa vastaan, lähtemään yksin ja työttömänä Yhdysvaltoihin, ihmemaahan. Ja jättämään taaksensa ensirakkautensa, Obinzen.
Kolmetoista vuotta myöhemmin Ifemelu, anonyymi Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi) -blogin taustalla on saanut tarpeekseen ja haluaa palata kotiin. Pyrkimyksenään hänellä on ollut muuttua mahdollisimman vähän, hän ei edelleenkään halua olla ”amiirikalainen”. Joka tapauksessa Yhdysvaltojen passin myötä hänen ylleen on laskeutunut uusi status, joka toisaalta toimii suojana vaihtoehdottomuutta vastaan, toisaalta asettaa hänet eräiden silmissä ehkä ristiriitaiseenkin asemaan: ”He olivat pyhitetty kansanosa, kotiinpalaajat, joiden pintaan oli kertynyt ylimääräinen kerros hohdetta.”
Vaikka Ifemelun muutto Amerikkaan näivettää näennäisesti hänen suhteensa Obinzeen jo hyvin pian, ei todellisuudessa, muista miehistä tai suurista kuvioista huolimatta, kulu päivääkään – tai ainakaan viikkoa – että Ifemelu ei miettisi Obinzea. Tai päinvastoin. Ifemelun tarinan rinnalla lukija pääseekin tutustumaan myös Obinzen tarinaan, hänen elämäänsä ilman Ifemelua, hänen hätäisiinkin pakkoratkaisuihinsa.
Minä pidin tästä kirjasta; pidin sen tarinasta, sen todenmukaisesta tunnelmasta, sen moniulotteisuudesta, siitä kuinka kaksi ihmistä ovat ajaneet itsensä erilleen, ovat ikään kuin yhdessä yksin. Mutta kaikista eniten minä pidin sen tavasta esiintuoda erilaisia näkökulmia niinkin vaikeaan kysymykseen kuin rotu. Miksi amerikkalaiset ovat haluttomia keskustelemaan roduista, miksi mustan on matkustaessaan tai deittipalstoilla seikkaillessaan huomioitava erinäisiä seikkoja ja miksi tummaihoiset mustat naiset rakastavat Barack Obamaa? Entä mitä tapahtuu, kun tummaihoinen saapuu takasin Nigeriaan? Hän lakkaa olemasta tummahoinen. Ja niin on Rotu ja rotu loppuunkirjoitettu, on aika aloittaa Parempi Lagos.
Jälleen on tämä nuori nigerialaiskirjailija kirjoittanut ehdottoman suositeltavan teoksen. Lukekaa, ihmetelkää ja oppikaa.
