Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Korttipelisatu on neljäs Marko Tapion kirja, vahvan Aapo Heiskasen viikatetanssin (1956) jälkeinen. Yhden vuorokauden, oikeastaan yhden yönseudun tiivistunnelmainen romaani isän ja pojan vahvasta luottamuksesta toisiinsa.
Mutta isä on karhu! Jumal’avita!
Isän omalla voimalatyömaalla murtuu pato ja vesi syöksyy pitkin lähimaastoja; poika ottaa auton ja lähtee omille teilleen rilluttelemaan vahvassa uskossa, että isä hoitaa kaiken: on se sen verran vahva karhu!
Äitiä ei ole ollut, äiti oli kuollut synnytettyään pojan, isä oli yksin hoitanut ja kasvattanut pojan kapaloista saakka. Poika oli nyt kahdenkymmenyhden ikäinen.
Ihan luvan perästä poika lähtee:
Oli käskenyt ajamaan vaan ja oli käskenyt laulamaan vaan ja pojan reilusti elää; ja tämä oli isän tahto, hän oli sanonut. Oli sanonut vastaavansa kustannuksista. Hän oli hänen ainoa poikansa …
Poika käy lastin viinaa ja ajautuu tanssilavalle, palaa tyttönsä kainaloon eilisen riidan jälkeen. Päässä on soinut rumpalin rumpusoolo, jonka nyt haluaa kuulla uudelleen.
Pitkin iltaa ja yötä kantautuu tietoa lavaporukoille, miten patotyömaalla hommat etenevät. Poika kaappaa tyttönsä kainaloon ja mennään kalamökille lemmiskelemään. On korttipelisadun kertomisen aika. Pelissä vastakkain korttihuijarit ja isä nuorena. Viimeisenä panoksena oli koko omaisuus, ja he tuijottivat toisiaan aamuun saakka.
Ja siinä pelissä kävi isälle niin niin kuin padon tukkeamisessa käy – Karhu mikä Karhu.
Hyvin tuossa Marko Tapion kerronnassa mukana pysyi, vaikka välillä tiukkaa tekikin tekstin symboliikan tutkinnassa ja tulkinnassa. Oli oltava varpaillaan, sillä ”tapahtumat eivät enää aikoihin ole olleet tavallisia arkitapahtumia, vaan jo kaukana käsitteiden tasolla”.
Ei mikään viihdekirja, vaikka rakkaus kaiken kattava onkin.