Tämän neljäntoista jutun kokoelman Joel Lehtonen (1881–1934) kirjoitteli siinä elämänsä vaiheessa, jolloin hän oli vaihtamassa kesänviettopaikkaa Saimaalta Vanajavedelle.
Korpi ja puutarha -kirjan anniksi jäävät Putkinotkon jälkilöylyt sekä Lintukodon löytäminen. Kirjailija hyvästelee savolaisen Putkinotkonsa ja soutaa kynällään paratiisimaiseen maisemaan, uskomattoman upeasti hoidettuun pikku saareen Hämeen Vanajavedellä.
Metsän pojan unelma on kirjan ensimmäinen kolmesta Putkinotko-epilogista: Juutas Käkriäinen on vaurastunut, koska on uskaltanut myös keittää, eikä vain välittää, korvenkyyneltä. Elanto on nyt, tavallaan, kunnossa. Mies menehtyy kuitenkin keuhkotautiin piileskellessään virkavaltaa. Voittajana! ”Niin, nyt saattaa Juutaksen puolesta hänen sukunsa astua metsäläisyydestä ihmisten ilmoille. Hän on voittanut.”
Korven henki selvittää Rosinan kohtalon: kruunu ottaa omansa, maat ja mannut huostaansa; Rosina joutuu kerjuulle. ”- Minkäpä sallimalle voi? huokaa Rosina Kypenäinen … alistuen kuin koira, jota sen isäntä armottomasti pieksää.”
Kolmannessa epilogissa Ananiaksen kolme lähtöä kotoa Ananias joutuu huonoille teille: rötöksistä vankilaan ja lopulta Venäjälle vie kulku. ”… köyhiäpä olivat nuo toveritkin, jotka hänet pettivät. Mutta loimutkoot kartanot tulessa, paukkukoot kiväärit, – kävi miten kävi: äitiään ja sisaruksiaan hän ainakin on muistava hyvällä.”
On Putkinotkon lopullisten hyvästien aika.
Näin pitkien jäähyväisten kautta kirjailija saa kertomuksensa Savosta viimein päätökseen ja samalla omat siteensä ja kytkynsä katkaistuksi synnyinseudustaan ja suvustaan, noista Käkriäisistä, jotka oikeasti Muhosia ovat. On aika suunnata kokka kohti länttä, sinne mistä on löytyvä uusi kesänviettopaikka, Lintukoto, pienestä saaresta keskellä viehkeää Vanajaa.
Maineeton sankari on tarina saaresta ja sen asukkaasta. Kalastajasta, joka on ahertanut kivikkosaaresta paratiisin omenapuineen kukkineen.
”Mies, vanha ja hieman kumarainen, ruskeaksi päivettynyt ja ahavoitunut, yksinpä jo äänestä päättäen luonnon helmassa miltei murtumattomaksi karaistunut, aukaisee pirttinsä oven, köykistää päätänsä ja painuu kissa edellään sisään.”
Saari on Vanajaveden Pieni Vohlisaari Sääksämäellä. Kalastaja oikeasti Kustaa Westerlund, joka saarella vaimonsa kanssa eli ja joka kohta tapaamisen jälkeen kuoli. Joel osti leskeltä Vähä Vohlin ja intoa puhkuen pani toimeksi ja töpinäksi päästen näin viettämään uudenlaisia kesiä, ja taisipa hän rakastua uudelleen kaltoin kohtelemaansa omaan Lyydiaan. Vähä Vohlista piti tuleman oikea paratiisi, se Lintukoto, tälle ’savon-pakolaiselle’.
Kyllä nuo jutut, niin fiktiivisiä ja kaunokirjallisia kuinka ovatkin, paljon enemmän antavat ja aukeavat, jos niitä lukee osin myös dokumenttisilmin – vaikka Pekka Tarkan piiruntarkka kirjailijaelämäkerta, Joel Lehtonen I ja II (Otava 2009, 2012) kainalossa.