Eletään vuotta 1958. Konttorinjohtaja Lauri suutelee Kerttua, sihteeriään, kaiken kansan nähden juna-asemalla. Ja kuten usein on, vaimolle asia viimeisenä paljastuu. Niin Helmi ainakin piilostaan asian kokee; tuntee kaikkien katsovan häntä ja ihmettelevän, eikö hän todellakaan ole tajunnut.
Suudelma liimaantuu tahmeana epäluulona Helmin päiviin. Hän jatkaa elämäänsä Laurin kanssa eikä kysy näkemästään sen enempää mieheltään kuin Kertultakaan. Onko syynä Kerttu, jos Lauri viipyy töissä tavallista pitempään? Mitä Lauri jää puhumaan kassaneidin kanssa? Helmi haluaisi vain olla varma, että Lauri on kokonaan hänen.
Helmi ja Kerttu kertovat vuorotellen tarinaa, joka tempoilee 1950-luvun muistojen ja vuoden 2003 nykypäivän välillä. Vuosikymmenten jälkeen nuo kaksi naista tapaavat toisensa yllättäen ja joutuvat vastatusten oman menneisyytensä kanssa. Pinnan alla muhivat kolmiodraaman sanomatta jääneet sanat. Tärkeimmät elämänvalinnat on aikaa sitten tehty ja niiden kanssa eletty, rakkaus Lauriin on ollut yhteistä mutta erilaista. Kertulle Lauri on ollut nuoruuden ihastus, Helmille elämänkumppani. Nyt kortit on katsottava vielä kerran, kun elämän suojamuurit ovat ohentuneet.
Tarinassa sivuhenkilöinä vilahteleviin nuoriin en oikein saanut otetta, mutta Volvo nousee Helmin ja Kertun rinnalle tärkeään rooliin. Omalla tavallaan Volvo yhdistää naisia Laurin tapaan, vaikkakin eri syistä.
Kolme syytä elää on Tiina Lifländerin esikoisromaani. Kauniiksi trimmattua tekstiä on ilo lukea, aivan erityisesti Helmin mielenliikkeiden kuvaus ja ajoittain kaoottiseksikin yltyvä ajatusvirta on mukaansatempaavaa. Kun suru saa kirjassa sijansa, kerrontatapa tekee fiktiivisestäkin totta ja ”Taivas on perävaloista punainen kun viimeinenkin Volvo katoaa tämän maailman horisonttiin hyvästiä sanomatta.”