Vuonna 1389 turkkilaisten sulttaani Murad vyöryi armeijoineen Eurooppaan. Osmanien armeija kohtasi Kosovossa albaaneista, serbeistä, bosniakeista, valakeista ja muista Balkanin kansoista koostuvan eripuraisen sotajoukon, joka oli joutunut liittoutumaan yhteistä vihollista vastaan. Niin, Balkan. Jo pelkästään niemimaalla oli yhtä monta nimeä kuin sitä aiemmin hallinneilla kansoilla. Turkkilaiset löivät eurooppalaiset kristityt, mutta taistelun loppuvaiheen sekasorrossa myös sulttaani ja hänen vanhin poikansa joutuivat salaliiton uhreiksi.
Ismail Kadaren pieni teos Kolme surulaulua Kosovolle katsoo tuota vuosisatojen takaista valloitussotaa 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien, erityisesti Kosovon kriisin eskaloitumisen myrskynsilmästä. Kolme hieman erilaista näkökulmaa tarjoava teos kertoo siitä, kuinka yhdistymisenkin hetkellä, yhteisen vihollisen hyökätessä, erityisesti serbien ja albaanien on aina vain vihattava toisiaan ja taisteltava keskenään. Edes muslimivalloittaja ei saa samanuskoisia naapuruksia liittymään yhteen. Oikeastaan Kadaren kuvaamat sekavat sotatapahtumat ja niitä seuraavat sotalauluja laulavien rapsodien kertomukset voisivat tuntua koomisilta, elleivät ne olisi niin totta.
Mikä kauna saa naapurit rähisemään vuosisatoja samasta asiasta, albanialaiskirjailija Kadare kysyy. Kolme surulaulua Kosovolle on ajatuksia herättävä hienovaraisen kaunis teos. Sen lukee nopeasti, mutta se jää vaivaamaan mieltä. Suosittelen.