Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kolme sadonkorjaajaa lähtee liikkeelle vuoden 1959 talvella. 14-vuotias partiolainen Ulla on hiihtoretkellä Nurmijärvellä toveriensa kanssa, kun he näkevät, että läheisestä maatalosta nousee savua. Aidon partiotytön tavoin Ulla on heti valmis auttamaan – jos on syttynyt tulipalo, voidaan tarvita apua, ja elvytystaidoillekin voisi olla käyttöä. Tämä reippaus muodostuu sitten tytön kohtaloksi: maatalon renki on mielenhäiriössään alkanut ammuskelun ja ampuu myös Ullan. Ullan isä Erik alkaa epätoivonsa keskellä etsiä syitä tähän näennäisen järjettömään väkivaltaan. Hän tutkii surmaaja Armas Matariston taustoja, ja siinä työssä hänelle selviää, että 60 vuotta aiemmin samassa Lepsämän kylässä oli myös tapahtunut joukkosurma, kun renki Karl Mustelin oli tappanut kirveellä peräti seitsemän ihmistä.
Romaanin lähtökohdat ovat todellisessa elämässä. Kirjailija Hannu Talvio kertoo teoksen loppusanoissa, että kirjassa tapahtuneet rikokset ja niiden keskeiset henkilöt ovat totta, onhan kysymys Talvion oman isosiskon surmasta. Myös vuoden 1899 murhatyöt ovat todella tapahtuneet. Kirjailija on sitten taiteellisella vapaudella luonut henkilöiden ajatukset ja dialogit, ja onpa hän runoillut Mustelinin teoista jopa aidon tuntuisen arkkiveisunkin.
Kirjan kuljettaminen kahdessa aikatasossa on hyvin onnistunut, ja varsinkin 1950-luvun ajankuvaus on perusteellisuudessaan aidon tuntuista. Ratikoilla ajetaan, norttia savuaa, televisio tekee tuloaan.
Ehkäpä Talvio on esikoiskirjailijoiden tapaan ollut vähän liiankin perusteellinen; monta kertaa lukiessani ajattelin, että vähempikin riittää, ei tarvitse selitellä niin kovasti! Plussaa kuitenkin siitä, että itse murhatyöt on kuvattu kohtalaisen rauhallisin ottein, eikä verta roiskittu turhan vuolaasti. Kirjan keskiöön nousee ajatus siitä, voiko tällaisten hirmutöiden tekijää ymmärtää ja voiko hänelle antaa anteeksi.
Kirjailija onnistuu melko hyvin tapahtumien selittelyssä. Molemmat rengit, sekä Mataristo että Mustelin, ovat monella tavalla päähänpotkittuja ja karun elämän kasvatteja, ja tämä käy tekstistä esille sopivasti, ilman että kirja tuntuisi kukkahattutätimäiseltä selittelyltä. Anteeksianto onkin sitten vaikeampi puoli, ja lopun seesteisyys tuntuu vähän haetulta.
Ainoa mitä tässä kirjassa en täysin ymmärtänyt oli sen nimi: kuka tai mikä mahtoi olla se kolmas sadonkorjaaja? Ehkäpä se oli itse kuolema, jonka satoa Mataristo ja Mustelin niittivät.
