Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Komisario Erik Winter on ratkonut murhia jo pitkään; hänen tutkimuksiaan kuvaava dekkarisarja alkoi vuonna 1999 romaanilla Enkelitanssi. Uusimman kirjan nimi onkin sitten karusti vain Kolmastoista tapaus, ei sentään Kolmastoista murha, koska niitä on tässäkin teoksessa useampia.
Liikkeelle lähdetään jo 30 vuoden takaa, jolloin aloitteleva poliisi Winter ja hänen lähes yhtä nuori kollegansa Bertil Ringmar olivat mukana selvittämättömäksi jääneen murhan tutkimuksissa. Silloisen uhrin Lars Brednerin kuoleman ja murhaajan näki ainoastaan Brednerin pikkutyttö Sara. Nyt Saran ja Winterin tiet yhtyvät kohtalokkaalla tavalla, kun komisario on palaamassa Marbellassa asuvan perheensä luota takaisin Göteborgiin. Pian sen jälkeen purkutyömaalta löydetään seinään muuratun ruumiin luuranko, ja sitten vielä kaksi nuorta opiskelijaa murhataan. Mistä tällainen kuolemantapausten röykkiö? Voisiko niillä olla yhteyttä keskenään?
No totta kai niillä on, kun on kerran kysymys ammattitaitoisen dekkaristin kirjasta. Tälläkin kertaa Åke Edwardson kuljettaa monimutkaiset juonikuvionsa kunnialla maaliin asti. Mutta romaanissa on paljon muutakin kiinnostavaa kuin rikostarina. Siinä kuvataan ikääntyvää päähenkilöä oikein tyylikkäästi ja tämän erikoislaatua kunnioittaen: Winter on aikamoinen snobi, rikas ja arvokas, viskejä ja jazzia ja hyvää ruokaa arvostava. Ehkäpä vähän liikaakin kaikkea tätä, mutta eihän hänestä ole pakko pitää, voi vain todeta, että kirjailija on onnistunut hahmonsa luomisessa uskottavaksi. Mutta kaiken entisen lisäksi Winter joutuu jatkuvasti pohtimaan omaa vanhenemistaan:
Näiden vuosien aikana kaikki maailman vesi oli virrannut kahdesti Götaälvbronin alitse. Pian se kuohuisi kolmannen kerran, joskin silta olisi silloin purettu. Winterille ei tulisi neljättä kertaa. Tai kolmattatoista, mitä siihen tulee. Kaikki oli nyt, kaikki oli tässä.
Mutta ikääntymisen käsittelyn lisäksi minua kiinnosti tässä kirjassa kovasti sen tyylikäs kieli. Edwardson osaa vierittää sanojaan virke virkkeeltä, sana sanalta niin, että lukija pääsee aivan kuin hengittämään samaa tahtia kirjan henkilöiden myötä, rauhoittumaan ja kiihtymään yhtaikaa heidän kanssaan.
Lopuksi on kai pakko mainita Winterin kokkausharrastuksen avaaminen tekstissä lähes valmiiksi resepteiksi. Winter häärää keittiössä, pilkkoo ja freesaa ja samalla vähän opettaakin lukijaansa:
Tillinipun kanssa keitetyt parsaperunat olivat valmiit. Winter antoi kosteuden höyrystyä niistä sillä välin kun paistoi voissa kaksi kevyesti paneroitua mustaeväkampelafileetä. Oliivi- tai rapsiöljy ovat kivoja mutta eivät tässä.
