Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Rautavaaran Katajamäen kylän sodanjälkeiset tapahtumat saavat tässä kirjassa eloisan tulkinnan. Tapahtumien ja juttujen vyöry on melkomoinen. Vaikka pellonraivaus, metsänkaato ja arjen askareet äkikseltään tuntuisivat aika yksitoikkoiselta puuhalta, ei meno missään vaiheessa kirjaa ole rauhoittumaan päin: ihmissuhteissa kyllä levyttä ja railakkuutta riittää.
Koiranvirka on Jarkko Lievosen kansien väliin yhteen nivoma kertomus isä- Tuomon tallentamista tosipohjaisista tarinoista kylältä ja kyläläisistä.
Tuommoisia velikultia kylät täynnään, kun tarkemmin katselee, sanavalmiita persoonia riittää – meidänkin kylällä osuvine liikanimineen. Ja siinäpä tämän kirjan ongelma: kenet henkilögalleriaan mukaan poimii tarkempaan syyniin. Näyttää, että Koiranvirkaan Lievonen on valinnut kaikki, eli liikaa yhteen kirjaan ehyen kirjakokonaisuuden säilyttääkseen.
Koska karsintaa ei Lievonen suorita, niin mukaan pääsee livahtamaan koko kirjava sakki, ja näin ollen kirjasta ei romaania synny, syntyy rönsyilevä juttukokoelma savolaisesta kylästä ja kyläläisistä, kertomus vailla näkyvää, erottuvaa päähenkilöä.
Onhan siinä tuon kirjan aloittava sotaa käyvä Heimo Leinonen, sittemmin sen koiranviran hoitaja metsäkymppinä ja hänen ankara taipaleensa kylmäntilan onnistuneena raatajana aina kasikymppiseksi kolmipyöräisellä mopoautolla liikkuvaksi eläkeläiseksi. Mutta jotenkin hän jää laimeaksi taustaksi sanavalmiiden värikkäiden kyläeläjien joukkoon.
Nuo kyläpersoonat, ne ne saavat kirjaan elävää vipinää, heistä tämä kertomus lopulta koostuu. Näistäpä sitten onkin monenlaista mieleen jäävää, pääasiassa huumorilla höystettyä kerrottavaa suunsoittoineen ja juopotteluineen, häineen ja hautajaisineen. Kuten Arvon kuolema ja leskeksi jääneen Liisan lehti-ilmoitus
”Rakkaamme Arvo Ropponen.
Arvo tyhjää potkas,
Luoja sadon korjas.
Saa syödä elot,
nyt kirkkomaan madot.Puoliso Liisa.
Taisto ja Teuvo sekä mahdolliset muut lapset.”
Surijoita riittää, jos suruakin, sillä kolme päivää Arvon kuoleman jälkeen kohtaa hetikohta Liisaa toinen, suurempikin suru, kun lehmä kuolee kohta ja auttaville surijoille Liisa loihe lausumaan: ”Moni onkin jo tarjonnut ukkoaan, mutta kukaan ei uutta lehmää.”
Tuon kaltaista monta ronskia ja näpäyttävää tarinaa on kirja täynnänsä. Korrektius kaukana kylärealismissa. Hirtehishuumorilla kaikesta selviää, elämässä eteenpäin sitkuillaan.
Kirja sirpaloituu juttujen myötä. Kokonaisuutta ei synny niin kuin samoista aiheista ikänsä kirjoittaneella Turusen Heikillä murreilmaisuineen. Haanpääläinen juttukokoelma näistä olisi ollut viisainta rakentaa, kun yhtenäinen, yli kolmesataasivuinen, tarina ei kanna.
Oli miten oli, kyllä Leinosten Koiranvirka kertoo elävästi Katajamäen kylän kyläpersoonista ja arkielämästä, ja näyttää sen, miten syrjäkylillä, missä tahansa Suomen saloilla sodan jälkeen on eletty ja nytkytelty.