Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muistinsa menettänyt Natalie herää rantaan huuhtoutuneena pieneltä majakkasaarelta, jonka ainoa asukas on salaperäinen Eleonore. Poispääsyä saarelta ei ole ihan heti luvassa, sillä ainoa kontakti ulkomaailmaan ovat Muonittajat, jotka toisinaan käyvät saarella ja huolehtivat, että siellä on kaikki tarvittava. Mutta keitä nämä mystiset, naamioituneet Muonittajat oikeastaan ovat ja miksi Natalie näkee kaukaisuudessa saaren, jonka ei pitäisi olla siellä? Kaikki majakkasaarella ei ole siltä miltä näyttää, ei edes rakkaaksi käynyt Eleonore, ja saarelta pois pääseminen vaatiikin lopulta vaikeita valintoja – kummaltakin heistä.
Teos on Siiri Viljakan esikoissarjakuvaromaani ja esikoisteokseksi se on todella kunnianhimoinen. Saaren mysteeri on paitsi kiehtova, niin tarinaa kuljetetaan todella tyylikästä ja tunnelmallista loppua kohden. Tässä on kokonaisuutena jotain sellaista, että voisin melkein nähdä sarjakuvan käännettävän elokuvaksi. Uljaan karut majakkamaisema myrskyävine merineen, kahden naisen rakkaus ja saaren toismaailmallinen, mystinen tunnelma. Sarjakuvaa lukiessa teki mieli laittaa taustalle soimaan Max Richterin surumielistä musiikkia, kaiken kaikkiaan tarinan idea on mielestäni todella toimiva.
Sarjakuvassa on siis paljon mistä pitää, mutta toisaalta on siinä todella iso kompastuskivikin, nimittäin Leonoren ja Natalien välinen suhde, joka ei mielestäni aivan onnistu kannattelemaan tarinaa. Naisten välinen rakkaus on koko tarinan kulmakivi, ja hyvin tärkeä sellainen, ovathan he sarjakuvan ainoat henkilöt. Lukijana minulle ei kuitenkaan tullut hahmoihin tunnekontaktia ja on vaikea sanoa mistä tämä hieman lattea tunnelma johtuu.
Osasyy on ehkä dialogi, joka ei ole aina täysin luontevaa, mutta pohjimmainen ongelma taitaa olla se, että lukijalle ei näytetä mitä Eleonore ja Natalie näkevät toisissaan, mihin he oikeastaan rakastuvat, keitä he ovat ihmisinä. He ovat siis enemmän hahmoja jotka tekevät mitä käsikirjoitus vaatii, kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä, joiden persoonat veisivät luontevasti tarinaa eteenpäin.
Haastavassa tarinassa siis vähän näkyy esikoisteoksen haparointia, mutta on kyllä sanottava, että eivät rakkaustarinat ole helppoja toteuttaa kokeneillekaan sarjakuvantekijöille. Oikeastaan vain Anneli Furumarkin Gå med mig till hörnet tulee heittämällä mieleen positiivisena esimerkkinä. Hatunnoston arvoinen suoritus Kohti sumua siis joka tapauksessa on. Sarjakuvan lyijykynämäinen jälki on miellyttävää luettavaa, enkä oikeastaan jäänyt kaipaamaan värikkäämpää kuvamaailmaa.
Kokonaisuutena Kohti sumua ei ehkä ole täydellinen onnistuminen, mutta esikoisteokseksi se on silti hyvin kiinnostava tapaus ja jään kyllä mielenkiinnolla odottamaan Viljakan tulevia sarjakuvia.
