”Helenan viimeinen kesä on kuin Helena itse, pitkä ja arvaamaton”. Näin alkaa Kivitaskun takakansiesittely. Lause pätee myös kirjaan itseensä: 645 sivua on paljon, mutta Kivitaskun kohdalla se ei tunnu missään. Kaunis kieli viettelee, ja kirja tempaa mukaansa aikakaudesta toiseen.
Kivitaskussa liikutaan kolmella eri aikatasolla: 1800-luvun puolivälissä, 1950-luvulla ja 2010-luvulla. 1800-luvulla venäläinen toisinajattelija Sergei joutuu pakkotyöhön kivilouhokselle Suomeen. Loukkaannuttuaan hän tapaa parantajan kykyjä omaavan Maarian sekä hänen tyttärensä Katinkan.
Tästä kohtaamisesta alkaa sukupolvitarina, joka ulottuu aina viiden sukupolven päähän ja Vekaan, joka pakenee omia vaikeuksiaan suvun mökille Louhurantaan ja kuulee samalla sukupolvien kuiskeen.
Anni Kytömäki osaa kirjoittaa kauniisti ja vetävästi. 1800-luvun suomalaisen maaseutuelämän kuvaus on kiehtovaa, samoin ihmiskohtaloiden kirjo. Suvun salaisuudet kulkevat pohjavirtana tarinan taustalla, eikä henkilöhahmojen kohtalo ole lukijalle itsestään selvää. Kytömäki vihjaa, mutta ei kerro suoraan, ja lukija joutuu välillä huomaamaan, etteivät asiat olleetkaan aivan kuin hän on kuvitellut.
Vuonna 2014 Kytömäki oli Finlandia-ehdokkaana esikoisteoksellaan Kultarinta, enkä ihmettelisi, vaikka Kivitasku yltäisi tänä vuonna samaan.