Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nilla Kjellsdotter, jonka alkuperäinen nimi on Pernilla Österberg, on aloittanut kirjailijanuransa jo 2020 romaanilla I rättvisans blod, jota ei kuitenkaan ole suomennettu. Nyt tämän uuden dekkarin takakannessa kerrotaan, että Murhia Pohjanmaalla -sarjan julkaisuoikeuksista on Ruotsissa käyty peräti huutokauppaa. Mikä ettei: kirja on ihan perinteinen skandinaavinen rikosromaani. Sitä lukiessaan täytyy välillä oikein muistuttaa itseään, että nyt ei olla Tukholmassa tai paremminkin jossain ruotsalaisessa pikkukaupungissa, vaan Vaasassa tai Vöyrissä, vaikka nuuskaa ja kanelipullia ja masariinileivoksia kuluukin ihan naapurimaan malliin.
Romaanin alussa Oravaisten Kivipuistosta löytyy eräänlainen Jane Doe, jos ei nyt sentään ihan vainaja, niin kuitenkin kovin huonokuntoinen tunnistamaton nuori tyttö. Kukaan ei kaipaa häntä, ja tyttö itse pysyy vaiti kertomatta tutkijoille tai lääkäreille mitään. Hänen kehostaan on löytynyt selviä sitomisen jälkiä, jopa niin syviä, että häntä on saatettu pitää vangittuna todella kauan.
Samoihin aikoihin siivooja tekee varakkaan diabetestutkijan kotona karmean löydön: tutkija itse, perheen isä, löydetään murhattuna kotoaan. David on tehnyt menestyvää tutkimusta ja samalla myös menestyvää bisnestä veljensä Kristerin kanssa ykköstyypin diabeteksen parissa. Joku on kuitenkin vihannut häntä sanomattoman paljon.
Tarina kulkee eteenpäin juohevasti, päähenkilöt ovat hyvässä ja pahassa niitä tavallisia skandidekkarien poliiseja, varsinkin keskiössä oleva nuori Mija Wadö. Hän oli periaatteessa ihan kiinnostavakin hahmo, mutta jotain kovin kliseistä hänen kuvauksessaan oli: Mija oli poliisikunnassa eräänlainen hyvä jätkä jätkien parissa, nuuskaa imeskelevä ja puolensa pitävä, paitsi silloin kun esimies käski hänet lomalta takaisin töihin tutkimaan murhaa. Tietenkin Mijalla oli miessuhteita ihan riittämiin ja lisäksi omat aivan yksityiset luurangot kaapissaan; niiden selvittely jäänee tosin myöhempiin osiin.
Mutta ei Kivipuiston tytössä muuten mitään suurempaa vikaa ollut. Kieli oli sujuvaa, tietenkin myös Anna Herojan taitavan tuntuisen käännöstyön ansiosta. Juoni ei nyt suuren suuria yllätyksiä tarjonnut, muttei siinäkään sinänsä jääty jälkeen pohjoismaisista vertailuteoksista. Tietenkin uusi miljöö on aina kiinnostava, tässä tapauksessa siis ruotsinkielinen Pohjanmaa. Se toi kirjalle kiitettävästi omaa sävyä.
Joten kyllä minä tätä kirjaa uskallan suositella pohjoismaisten ja suomalaisten dekkarien suurelle ystäväjoukolle. Se on jossain mielessä turvallista luettavaa ja tarjoaa monessa kohtaa kiinnostavia yksityiskohtia sekä henkilöhahmojen että ympäristön tasolla.
