Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Eikö se kansa vimmattu ole, / joka näitä uskoo ja rukoilee?
Siihen Piru ja synti veti heitä, / että he kumarsivat ja uskoivat näitä.
Kuolleiden hautoihin ruokaa vietiin, / joissa valitettiin, paruttiin ja itkettiin. Menninkäiset myös heidän uhrinsa saivat, / koska lesket huolivat ja naivat. Palveltiin myös paljon muuta, / kiviä, kantoja, tähtiä ja kuuta.”
Mikael Agricolan epäjumalien luettelo vuodelta 1551 on tunnetuin lähde suomalaisten muinaisista jumalista, ja luettelon säkeet ovat inspiroineet myös Mitja Mikael Malinin sarjakuvaa, ainakin teoksen nimestä päätellen. Malinin suhtautuminen suomalaiseen kansanuskoon on tosin huomattavasti suopeampaa kuin paheksuvalla Agricolalla.
Siinä missä kristinusko pyrki hävittämään vanhan pakanauskon, Malinin queer-positiivinen sarjakuvakokoelma korostaa positiivisessa mielessä kansanperinteen jatkuvasti muuttuvaa muotoa. Jokainen kertoja ja kuuntelija ymmärtää tarut omista lähtökohdistaan. Niinpä eräässä nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa maahanmuuttaja pääsee näkemään suomalaisen kodinhaltijan ja toisessa käsitellään naisten välistä rakkautta – mutta mitä tapahtuukaan, kun toinen naisista kuolee ja päätyy osaksi Kalmanväkeä?
Sarjakuva muistuttaa, että seksuaalisuuden moninaisuus ei tietysti ole vain moderni ilmiö, vaan se on ollut myös osa menneisyyttä. Malinin ratkaisu tuoda kansanperinteistä kertoviin tarinoihin queer -tematiikkaa on kaiken kaikkiaan hyvällä maulla toteutettu, eikä sarjakuvasta jää mitään väkisin väännettyä anarkronistista jälkimakua.
Kokoelman aloittava tarina Hongatar osottautui omaksi suosikikseni. Hongatar oli kansanuskossa karhun kantaäiti, jonka puoleen käännyttiin niin karhua kaadettaessa kuin karjan suojelua kaivattaessa. Karhuun liittyvät myytit ovat aina kiinnostaneet minua ja Malin onnistuu tarinassaan hienosti kuvaamaan sitä mystiikkaa mitä ihmiset ovat karhuun aikoinaan liittäneet.
Sarjakuvan tiedollisesti mielenkiintoisinta antia oli puolestaan tarina Karhun kämmen, suden suu, jossa lukija pääsee tutustumaan harakointiin, eli vaginan vilauttamiseen taikakeinona. Tämä oli aikoinaan oikein käypä metodi, sillä vaginalla ajateltiin olevan yhteys tuonpuoleiseen ja siten sen ajateltiin omaavan voimakkaita maagisia voimia, eli ’väkeä’. Hauska tarina näyttää, miten entisaikaan vilauttelu oli paitsi hyvin naisellinen keino, niin myös todellinen alfa veto.
Tarinat itsessään ovat varsin lyhyitä mutta onneksi Malin on lisännyt jokaisen tarinan loppuun tietosivun, joissa avataan hieman syvemmin tarinoiden taustoja. Harmi kyllä, tarinoita on kuitenkin vain kuusi, sillä olisihan näitä mielellään lukenut enemmänkin, suomalaisessa kansanuskossa riittää kyllä ammennettavaa.
Malinin piirustusstyylistä puolestaan on pakko sanoa, että se on oikein toimiva. Selkeä viivankäyttö yhdistettynä ilmeikkääseen jälkeen ihastuttaa ja tuo jollain tavalla mieleen Aura Ijäksen sarjakuvat. Kokonaisuutena Kivet kannot tähdet kuuta on siis oikein toimiva pieni paketti, mielelläni näkisin Malinin jatkavan aiheen parissa jatkossakin.
