Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Minna Mikkosen esikoisteos Kivenkerääjät on yksi surullisimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Kivenkerääjät kertoo 6-vuotiaan Veinin syksystä ja talvesta. Sisko on kesällä kadonnut ja koko perhe vajonnut suruun. Vain Veinillä on suunnitelma. Hän kiertää tuttuja paikkoja, käy mielessään läpi siskon kanssa käytyjä keskustelua ja muistelee salaa luettuja päiväkirjan sivuja ja etsii. Hän on varma, että siskon on oltava jossain.
Teos ei ole pitkä mutta se on raskas, joten sen lukemiseen meni useita viikkoja. Veinin tapaus kuuluisi nimittäin lastensuojelun piiriin, sillä hän joutuu ottamaan roolin, joka ei niin pienelle pojalle vielä kuuluisi. Äidillä on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja masennus, kun taas isä pakenee ensin töihin ja sitten pullon kanssa varastoon. Naapurin kaksoset käyvät läpi omaa suruaan ja taisteluaan alkoholi-isän kanssa. Pieni pohjoinen kaupunki ei ole iloinen kasvuympäristö vaan lähinnä harmaa, ja eräs Veinin kielletyistä lempipaikoistakin on mutalammikko.
Minna Mikkonen piirtää hienovireisesti kuvan lapsen surusta. Veini pakenee arkea mielikuvituksen maailmaan leikkien olevansa milloin kala, milloin näkymätön. Lapsi huomaa enemmän kuin muut ja tarkkailee muiden reaktioita ja surua. Kaksos-Juhan jaloissa on saappaat ja saappaissa suru, joka tekee niistä raskaat, mutta jonka vain Veini voi nähdä. Äidin jaloista taas voi aamulla lukea, millainen päivästä on tulossa.
Kirjan tunnelma on synkkä eikä siinä juuri ole sävyeroja. Olisin kaivannut joitain valonpilkahduksia tai edes rytminvaihdoksia raskassoutuiseen tarinaan. Nyt kaikki tuntuu samalla lailla ahdistavalta, sillä mummolakaan ei tuo kuin lyhytaikaisen helpotuksen Veinin taakkaan. Lukija arvaa ja tietää Meri-siskon kohtalon jo, ennen kuin se lopussa paljastetaan, joten sekään ei tuo tarinaan helpottavaa katharsista.
Mikkosen kirja jatkaa viimevuosien sarjaa, jossa vaikeita asioita käsitellään lapsen näkökulmasta. Mielestäni Susanna Alakosken Sikalat tai Maria Peuran On rakkautes ääretön onnistuivat kuitenkin kaunokirjallisilla ansioillaan vähentämään tarinan lukijassa aiheuttamaa ahdistusta ja tarjoamaan mielenkiintoisen lukukokemuksen. Kivenkerääjät on laahaavampi mutta kuitenkin esikoisteokseksi eheä ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus.
