”Tervetuloa raiskattavaksi tunturiin”, tuntematon mies sanoi puhelimessa toimittaja Eeva-Liisa Hynyselle. Hynynen oli kirjoittanut Suomen Kuvalehteen Kittilän kummallisesta kunnallislakisotkusta, ja toimittajan tutkimukset olivat herättäneet erikoisia reaktioita. Tästä ja monesta muusta kertoo Hynysen ja Pekka Viljasen kirjoittama Kittilän laki. Se on kuntatrilleri, ilmaisu, jota ei olisi olemassa ilman Kittilää.
Kallis, piinallinen ja omituinen vyyhti alkoi 5. marraskuuta vuonna 2013. Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelä sai huolestuttavia uutisia: Levin hissiyhtiön toimitusjohtaja Jouni Palosaari oli suosinut hissitoimittajien kilpailutuksen aikana toista hissitoimittajaa ja vuotanut tälle tiedon kilpailijan tarjouksesta. Kittilän kunta toimi enemmistöomistajana Levin hissiyhtiössä, joten Palosaaren teot vahingoittivat kuntaa. Toimitusjohtaja Palosaarta ei kuitenkaan haluttu julkisesti erottaa, vaan hänelle ehdotettiin kunniallista poistumistietä: hänelle tarjottiin toista työpaikkaa projektipäällikkönä. Jos tilanne olisi päättynyt tähän, emme olisi koskaan kuulleet kittiläläisestä kuntakohelluksesta.
Toisin kuitenkin kävi. Kunnanjohtaja Mäkelä sai Suomen kalleimmiksi luonnehditut potkut, Kittilän kuntapäättäjät juuttuivat Suomen oikeuslaitoksen limboon, ja tapaus sai aikaan uuden lain, epäimartelevasti kutsutun Lex Kittilän. Rahaa, maineita ja aikaa hävittiin.
Kittilän laki käy läpi erittäin yksityiskohtaisesti loputtomaksi venyneen kunnallisen tragikomedian. Prosessi sivujuonineen on varsin käsittämätön ja tuo mieleen lähinnä hiekkalaatikolla mellastavat pikkulapset, joita kunnan harvat aikuiset eivät saa kuriin.
Kirjan lopussa lukija on syvän hämmennyksen vallassa. Lukuisten tutkintapyyntöjen, tuomioistuinkäsittelyiden, poliisitutkintojen ja yleisen suhmuroinnin jälkeen mieleen tulee kaksi kysymystä: mistä ihmeestä tässä lopulta oli kyse, ja oliko se kaikki tämän arvoista?