Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kukaan ei voi puhua niin korkealta, ei kenenkään läpi mene sellaista valoa.
Jos runoutta asemoi jatkumolle helposta vaikeaan, Milka Luhtaniemen esikoiskokoelma Kirnu asettuu luontevasti kallelleen vähän vaikeampaan päin. Näkemys saa vahvistusta vaikkapa Goodreadsin arvioista: haltioituneiden näkemysten joukkoon mahtuu muutama ”en tajua tätä yhtään”-lausunto.
Luhtaniemen kohdalla vaikeus nousee ennen kaikkea kielen vähäeleisyydestä. Kirnussa on vähän sanoja, jotka on aseteltu sivuille hyvin ilmavasti ja suhteiltaan väljästi. Fragmentaaristen lauseiden väliin jää runsaasti tilaa lukijan täytettäväksi. Täydempää, valmiimpaa tekstiä hakeva lukija pettyy varmasti, tällaiseen pieniliikkeiseen runokieleen tottunut taas täyttää aukot luontevasti ja ilahtuu. Minäkin poimin sieltä täältä erityisen oivaltavia ajatuksia.
Leposykkeessä ihminen palaa silti.
Mistä nämä runot sitten kertovat? Kysymys jää minulle osin vastausta vaille. Runoilla on minä, joka muodostaa lukijan kanssa meidät. ”Muut on vasta jälkikäteen piirretty ympärille tähän mistä heräämme.” Mitään selvää tarinaa kokoelmasta en löydä, mutta kokonaisuus tuntuu kuitenkin aika yhtenäiseltä. Runominän ajatusten ja havaintojen ympärille tämä kuitenkin rakentuu. Kuvasto on toisaalta kaupunkia taloineen ja väkijoukkoineen, toisaalta luontoa rannalle tehtyine nuotioineen.
Minulle Luhtaniemen taipumus esimerkiksi passiivin käyttöön tuo mieleen Silja Järventaustan. Järventaustan Iltapäivä isolla kirjaimella jätti minut kylmäksi ja samoilla rajoilla keikkuu valitettavasti Kirnukin. Toisaalta on mukava pyöritellä kirjaa, selailla sivuja edestakaisin ja yrittää hahmottaa irtonaisista sanoista jotain muotoa. Suhtaudun siis lopulta varovaisen suopeasti. Seuraavaksi haluaisin kuitenkin lukea jotain selvämuotoisempaa.
