Jotkut kirjat ovat kuin elämä itse: moniselitteisiä, monimutkaisia, hämäriä mutta kuitenkin kristallinkirkkaita. Ja jotenkin niin valtavan suuria, että mikä tahansa niistä kirjoittaminen ei tunnu tekevän niille oikeutta. Annetaan Volter Kilven itsensä kertoa.
Muutakos tiesi kiehtapari tanterilla ketojen kukoistuksista auringon kisoilla ja maan sylin kihloista sulhastavissa suvissa kuin että keto oli kerkeää käpälän jättää ja paahteen käsi liepeä takun tuiskissa, ilman hula ihanaa kidan haukkoa ja valon huuma valtoa ruumiin loiskata, ja korkeampaako kiitosta saattoi ihmisluontokappalekaan rajoissaan, varron kiehdot umpumilla impivän poven ja voiman liehdot levittymillä nuorukaisrinnan, kantaa vihkiviin suviin kuin heräävän ruumiin nuoret laulut ja auringon huuhdon kätketyt humalat vierivissä verenpisaroissa!
Kirkolle edustaa samankaltaista hidasproosaa kuin Kilven tunnetuin teos Alastalon salissa. Nyt kertomuksen kehyksenä on kyläkuntien kirkkomatka veneellä juhannuskirkkoon pitäjälle. Suureen soutupaattiin mahtuu satakunta henkeä, joten koko elämän kirjo on läsnä vaarista lähes vauvaan. Kilpi ikään kuin tarkentaa aina yhteen tai kahteen kirkkomatkalaiseen kerrallaan, ja tulee näin kertoneeksi hyvin erilaisista ihmiskohtaloista. On haaksirikkoja, aviottomia lapsia, elämää ihmetteleviä lapsia, riiteleviä naapureita, sovittelevia ja äkäileviä, vakavia ja naurusuisia. Kukoistavia, raihnaisia, juroja ja juoruilevia. Ja aina välissä Kilpi muistaa ihmetellä helteisen keskikesän aamun kauneutta ja luonnon järisyttävää tenhoa.
Luodittu seinä upilta meren ilmojen kohtuun, kertymä painon, ryntymä mahdin, yltymä nousun, äkkinen jyrkkä jyhmävin rinnoin, ylpyvin otsin, hahmolta vaakaa, kyljiltä valtaa, kantava laelta: mikä on yltä vuorisen painon ylillä vetten: alkujen paatu aikojen takaa läsnillä hetken?
Kirkolle on koukeroinen, ja jos kohta ei ihan samankaltaista tajunnanvirtaa vyörytäkään kuin Alastalon salissa, ei sitä missään tapauksessa minään helppona ja kepeänä romaanina voida pitää. Kilven paikoin lähes runomittaan valjastettu erittäin lyyrinen ja sointuisa kieli alkusointuineen ja terävine omavaltaisuuksineen on jo oman vinkkinsä arvoinen sinänsä. Kun vauhtiin pääsee, on lukijakin jatkuvasti ihmeissään siitä, miten monipuolista (ja monimutkaista!) voikaan suomi suortuvimmillaan olla. Kyllä vain, Volter Kilpeä pitää lukea ääneen! Ja kun kielelliseen nerokkuuteen yhdistetään vielä Kilven syvällinen näkemys ihmisestä itsestään – parhaimmillaan, heikoimmillaan, voimainsa tunnossa tai syntinsä häpeässä – niin voidaan täydellä syyllä sanoa, että Kirkolle on päätähuimaava mestariteos.
Ellei Alastalon salissa minua vielä lopullisesti vakuuttanut (vaikka kylläkin jo lähes niin teki), niin antaa Kirkolle viimeisen varmuuden: Volter Kilpi on suomalaisen kirjallisuuden kaikkien aikojen suurin kertoja, todellinen nero, mestari vailla vertaistaan. Valtava suositus niin Kilvelle kuin hänen kertomuksilleenkin.