Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Muistan yhä kirkkaasti vuoden 1990, jolloin keskellä henkilökohtaisia kriisejäni satuin menemään elokuviin katsomaan Jane Campionin filmiä An Angel at my Table. En ollut koskaan kuullutkaan Jane Campionista, Janet Framesta, tai ollut lähelläkään Uutta-Seelantia, mutta jokin elokuvan mainosjulisteessa puhutteli minua. Voin rehellisesti sanoa, että tuon katsomiskokemuksen jälkeen jokin muuttui elämässäni. Aloin etsiä tietoja Janet Framesta ja luin hänen merkillisen koskettavia kirjojaan yhä uudestaan ja uudestaan.
Kun kuulin, että kirjailija Riitta Jalonen on tarttunut Framen elämään uudessa kirjassaan Kirkkaus, olin jo valmiiksi haltioitunut: joku muukin on tajunnut Framen suuruuden, joku muukin on tuntenut hänen erikoisen elämänsä liikuttavan itseään. Eikä Jalosen kirja ollut todellakaan pettymys; luin sen läpi muutamalla istumalla, sanoja ja ilmaisuja makustellen, sekä onnellisena kirjan erinomaisuudesta että surullisena Framen elämän traagisista vaiheista.
Janet Frame (1924–2004) oli siis uusiseelantilainen kirjailija, jolle povattiin useita kertoja jopa kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Riitta Jalosen Kirkkaus-romaani kulkee käsi kädessä Janetin kanssa hänen elämänsä alkuajoista vuoteen 1963 asti, jolloin tämän elämässä ympyrä tavallaan sulkeutuu: hän pakeni Uuden-Seelannin ahtaasta ilmapiiristä ja dysfunktionaalisesta perheestään Eurooppaan, mutta palasi sitten isänsä kuoleman jälkeen takaisin kotiseuduilleen.
Jalonen kertoo romaanissaan kauniisti, herkästi, aikatasoja sujuvasti liikutellen Janetin elämän keskeisistä vaiheista. Lapsuus meren äärellä, meren, joka vie armottomalla tavallaan hänen kaksi sisartaan. Nuoruus ja hämmentävät opiskeluvuodet, ja sitten epätoivoisen itsemurhayrityksen jälkeinen kammottava kahdeksan vuoden ajanjakso mielisairaalassa, jonka hoito ei ollut lempeää psykoterapiaa vaan ilman nukutusta annettuja sähköshokkeja toinen toisensa jälkeen.
Janetin diagnoosiksi oli määritelty skitsofrenia, joka katsottiin niin parantumattomaksi, että hän oli vähällä joutua pahamaineiseen lobotomialeikkaukseen, siis lääketieteen Nobelin saaneeseen aivokirurgiseen toimenpiteeseen, joka sammuttaa elämän, tekee ihmisestä helppohoitoisen kasviksen. Mutta kirjoittaminen pelasti Janetin: hän oli kaikesta huolimatta saanut valmiiksi esikoisteoksensa Owls Do Cry, ja eräs lääkäri tajusi, ettei lobotomia sittenkään olisi ollut oikea ratkaisu.
Janet päättää lähteä, jättää kaiken taakseen ja matkustaa Eurooppaan, mutta itseään, omaa tuskaansa ja häpeäänsä hän ei hevillä pysty pakenemaan.
Mikä sitten tekee Jalosen romaanista niin merkittävän? Ehkä juuri ne kauneus, herkkyys ja koskettavuus, joilla hän piirtää lukijan eteen kirjailijan tien, hänen monimutkaisen ja moniulotteisen persoonallisuutensa. Ehkä se taito, jolla hän kuvaa Janetin elämän keskeisiä miljöitä.
Joka tapauksessa kirjan kokonaisuus on sivujensa lukua suurempi ja laajempi, se kiteyttää itsessään Janetin sanat: ”Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.”
