Eletään vuotta 1938. Kesä on kuuma, ihmiset pelkäävät sotaa ja opettajaksi valmistunut Iida on muuttanut pois kotoa. Kotiin Iidaa jäivät kaipaamaan äitiä sureva isä sekä kaksi siskoa Anni ja lottanakin toiminut Edla. Uudessa kylässä Iidaa odottaa oma asunto sekä luokallinen oppilaita. Eräänä päivänä Iidaa puree kyy ja apteekkiin pyöräillessään hän tapaa Eliaksen, jota ei millään saa mielestään. Tästä alkaa herkkä ja erilainen rakkaustarina.
”Seuratkoon onni polullanne, nouskoon elämänkaari korkeaksi kuin tämä hetki. Kestäköön rakkautenne läpi elämän.. ja olkoot kirkkaat päivä ja ilta.”
Useita vuosia myöhemmin Edla, hauras ja yksinäinen vanhus elää pienessä kerrostalokodissaan. Odottaen kuolemaa. Eräänä päivänä ulkona kävellessään, hän kohtaa nuoren miehen, Viljamin. Viljami ja Edla tutustuvat. Edla saa yksinäisyyteensä seuraa ja Viljami pääsee kurkistamaan Edlan historiaan. Mikä onkaan se Edlan salaisuus ja painolasti, joka häntä edelleen surettaa ja mietityttää?
”Yksin Edla on elänyt aina. Kun päättää että muuta ei ole niin muuta ei ole, Edla sanoo eikä Viljami aivan täysin ymmärrä mutta ymmärtää kuitenkin. Ja kun Edla kysyy haluaisiko hän nähdä lisää valokuvia, hän sanoo että oikein mielellään. Hän toivoo näkevänsä siihen hetkeen, josta Edla ei koskaan päässyt eteenpäin.”
Iidan elämä ei mene ihan oppikirjojen mukaan. En tahdo liikaa paljastaa juonenkäänteitä, mutta sanotaanko näin, että itseäni harmitti eniten Iidan kohtalo, kirjan henkilöihin nimittäin kiintyi helposti. Vuorotellen ja soljuvasti kappaleet kertovat kunkin ajan tapahtumista. Kaikki ikään kuin loksahtaa paikalleen. Tarina on hauras, kaunis ja romanttinen mutta samalla myös surullinen. Sodan alla ja aikana tunteet heittelevät laidasta laitaan. Tältä aikakaudelta kirjoitettu Edlan elämä ja yksinäisyys tuntuvat valitettavan realistisilta.
Inka Nousiainen (s. 1976) kirjoittaa kauniisti ja taitavasti. Eri aikakauden kuvailut tuntuvat luontevilta ja aidoilta. Vaikka sivumäärä on yllättävän vähäinen, on kirjan sisältö siitä huolimatta suuri.