Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Helena Sinervo on tavattoman lahjakas kirjailija, mutta enpä olisi ennen Kirkasta ja välähtelevää -romaania saattanut kuvitella, että joku voi kirjoittaa mielenkiintoisen ja hienovaraisesti aikakautta ja eri-ikäisiä henkilöitä muovin kautta. Mutta niin on vain tapahtunut. Koska olen itse elänyt 1970-luvun, jota romaani enimmäkseen kuvaa, tuntui sen ajankuvaus kerrassaan herkulliselta. Se olisi ollut tarkkuudessaan jopa humoristista, jollei samalla olisi ollut kyse niin vakavista asioista.
Kirjassa elävät rinnakkain eri ikä- ja sosiaaliryhmät. Paljon tapahtumista nähdään lasten Reetan ja Petrin silmin. He edustavat eri yhteiskuntaluokkia: Reetan on mahdollista kinuta uutta lakkanailonista takkia, kun taas Petrin maha kurnii nälästä. Nousevaa keskiluokkaa edustaa leipuri Roine, jolla on uusi Mersu ja suuria suunnitelmia tulevaisuuden varalle:
Roine hymyili leuhkasti. Koko tuotantoketju muuttuisi, kun laskettaisiin yhteen autot, automarketit sekä muoviin pakatut tuotteet. Tulos viivan alla olisi yhtä kuin räjähdysmäinen liikevaihdon kasvu.
Luku luvulta meille tulevat tutuiksi monet henkilöhahmot. On nuoria aikuisia kuten Leena ja Klaus ja Roineen lapset Tapio ja Tuulia, vaivihkaa yhdessä elelevä pariskunta Hilkka ja Niina, on Roineen valmistamaa bebetä nakertava kovasti ylipainoinen Majaniemi. Kaikkialta esiin luikertelee muovi, tuo uusi ja ihmeellinen, tuo ylivaltainen. Mutta mikä siinä muovissa on niin erikoista, miksi sitä käsitellään romaanin verran? Me 2000-luvun ihmiset tiedämme kaikenlaista jätteistä ja kierrätyksestä ja mikromuovista, mutta Roineen poika Tapio, jota kaikki kutsuvat Teddyksi, on ottanut asioista selvää jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän tajuaa, että koko maailma tulee hukkumaan muovijätteeseen ja että ilmasto muuttuu, mutta tätä kaikkea tietoa hänen isänsä halveksii syvästi.
Aika kuluu, tullaan 2010-luvulle, ja pitkälle opiskellut Reetta tietää niin paljon ympäristöasioista, että se kaikki turhauttaa ja uuvuttaa häntä. Mitta on täysi, kun hän vielä sattuu näkemään likaisenruskeassa Vantaanjoessa meluavia kaljakellujia.
Reetta oli voihkaissut, että urbaani elämäntapa oli kaljakellujan elämää. Sitä vain ajelehdittiin virran mukana, saastutettiin, roskattiin ja chillattiin, ylikulutettiin ja kerättiin omaisuutta.
Tässä kohtaa on mainittava Sinervon mielenkiintoinen tapa rakentaa kerrontaansa: jokaisen luvun loppulauseissa annetaan pieni vihjaus siitä henkilöstä, jonka näkökulmasta seuraava luku tapahtuu. Mutta toiseksi viimeisen luvun viimeisessä kappaleessa tuodaan esille henkilö, josta ei ole aikaisemmin puhuttu mutta jonka henkilöllisyyden lukija pikapuoliin arvaa:
Aseman tungoksessa, kun saattamaan lähtenyt Petri oli jo mennyt menojaan, hän oli nähnyt ja tunnistanut Helenan, kansakouluaikojen luokkatoverin.
Mitä sitten tapahtuu, sitä en nyt haluakaan avata, lukekoon sen kukin itse. Näiden rakenneratkaisujen lisäksi Sinervo on siis erittäin taitava kuvaamaan henkilöitä ja aikakautta, ja siksi uskoisin, että tämä kirja kiinnostaa monia.
