Kaikki alkaa kirjeestä maaliskuussa 1912. Amerikkalainen yliopisto-opiskelija David Graham inspiroituu lukemastaan runokirjasta niin paljon, että lähettää Elspeth Dunnille, runoilijalle, ihailijakirjeen. David kirjoittaa pilke silmäkulmassa ja paljastaa hieman vallattoman luonteensa, vaikka pitääkin kirjeen kirjoittamista ”teidän kaltaisellenne teoksia julkaisseelle kirjailijalle” uskaliaana temppuna. Elspeth Dunn vastaa Davidin viestiin ilahtuneena ja yllättyneenä; Sen lisäksi että kyseessä on hänen ensimmäinen saamansa ihailijaposti, se tulee kaukaa merten takaa toiselta mantereelta!
Elspeth asuu pienessä mökissä kauniilla Skyen saarella Skotlannissa eikä ole vesi- ja venekammonsa vuoksi kuunaan saarelta poistunut. Ympäröivä luonto ja rikas mielikuvitus ovat antaneet elämään sisältöä niin, ettei elämyksiä ole tarvinnut kauempaa lähteä hakemaankaan. Yllätyksekseen hän saa toisenkin kirjeen Davidiltä ja siitä alkaa lämmin ja tiivis kirjeenvaihto heidän välillään. He haastavat toisiaan jännittävään leikkiin, vaikka heti alkuunsa Elspeth tunnustaa olevansa naimisissa. He paljastavat toisilleen syvimmät salaisuutensa ja kannustavat toisiaan tekemään elämänvalintoja omien haaveidensa mukaan. Sanojen mahti paperilla on suuri, kirjeystävyys muuttuu rakkaudeksi.
Tarina saa toisen aikaulottuvuuden, kun Elspethin ja Davidin kirjeiden rinnalla kulkee Margaretin, Elspethin tyttären, kirjeenvaihto. Eurooppaa nuijii toinen maailmansota ja Margaretin poikaystävä Paul on sodassa mukana ilmavoimien lentäjänä. Elspeth on jo kokenut yhden maailmansodan ja nähnyt sen vaikutukset ihmisiin ja rakkaussuhteisiin. Nyt hän varoittaa tytärtään tekemästä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen sota-ajan sekavissa oloissa. Margaretin on vaikea ymmärtää äitiään, joka ei ole koskaan kertonut aiemmasta elämästään eikä edes perheestään tyttärelleen. Onko viimein tullut aika nostaa menneisyyden kortit pöydälle?
Elspethin vaikeneminen tarttuu. Kirjan juonelle voi tehdä oikeutta vain olemalla paljastamatta siitä enempää. Puolin ja toisin tässä tehdään aika monta ”sakkokierrosta”, ennen kuin maali häämöttää. Kirjeromaanin luonteelle sopiikin parhaiten, että tarinan käänteet paljastuvat intiimisti viesti viestiltä.
Jessica Brockmole onnistuu mielestäni erinomaisesti kasvattamaan kertomuksen tunnelatausta loppua kohti ja kunnon rakkausromaanin tapaan ratkaisun hetket voivat nostattaa kosteutta lukijan silmäkulmaan. Kirjan henkilöistä Elspeth nousee minulle rakkaimmaksi; miten paljosta ihminen jääkään paitsi, jos ei mitään riskeeraa, eikä uskalla ulos oman pienen saarensa kukkuloilta. Henkilökohtaisesti tämä on myös oodi rakkaalle harrastukselle – kun suljen paperiarkit kirjekuoreen, suljen sinne omaa sisintäni. Niin on tässä maailmassa tehty kautta aikain.