Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Eino Leino (s. 1946) aloittaa kirjailijoiden elämän kartoittamisen Helsingin varsinaisen elämän alkamisesta. Siitä, että Helsingistä tuli pääkaupunki ja myöhemmin keisarin määräyksestä Turun Akatemia siirtyi Helsinkiin ja syntyi Helsingin yliopisto. Tätä ennen Helsinki oli ollut vain kyläpahanen Turun rinnalla. Nyt alkoi tapahtua ja nuoret ylioppilaat muuttivat joukottain pieniin yhteisasuntoihin Helsinkiin: Runeberg, Cygnaeus, Lönnrot, Snellman…
Kaupunki ja sen elämä tapahtui tuolloin todellakin ydinkeskustassa, Yliopiston ja rautatieaseman lähettyvillä. Rööperi oli pahamaineinen ja kaukainen, mutta edullinen paikka asua eli sopiva opiskelijoille. Kaupungin laajetessa Kruununhaka ja myöhemmin Töölö tulivat tutuiksi monellekin opiskelijalle ja kirjailijalle. Unohtaa ei toki sovi Lapinlahtea ja Aleksis Kiveä, joiden kohtalo on aina liittynyt yhteen. Kun kaupunki laajeni, myös Kallioon muutti paljon väkeä. Kallio olikin monen työläiskirjailijan kasvualusta, jos kohta sieltä nousi myös runoilijoita.
Myöhemmin kirjailijayhdyskuntia, pienempiä sellaisia, syntyi myös muun muassa Haagaan ja Oulunkylään, joku muutti jopa Maunulaan tai Käpylään. Leino itse mainitsee, että hän ei ole kirjannut tilanteita nykypäiviin asti. Itse voisin jatkaa kertomalla, että tänä päivänä Pukinmäessä asuvan tutun kirjailijan tapaa lähes viikottain ruokaostoksilla samassa kaupassa. Moni asuu nykyään myös Malmilla, Tapanilassa, Kontulassa sekä Vuosaaressa tai Viikissä.
Kirjassa kerrotaan omana osionaan Helsingin taiteilijaravintoloista, joista tunnetuin oli Kämp, joka nimeltään on nytkin olemassa, mutta täysin erilaisena kuin loistoaikoinaan. Muutama vieläkin olemassa oleva istumapaikka toki mainitaan ja suurin osa niistä on viihtyisiä ja kulttuuripitoisia omalla tavallaan edelleenkin. Kantapaikkahan piti ja pitää edelleen jokaisella olla! Kapakoissa istumisen lisäksi harrastettiin toki muutakin, jopa ulkoilua ja luistelua, vierailuja toisten luo sekä erilaisia kirjallisia salonkeja, pahamaineisempia tai ei. Kirjailijat ovat aina löytäneet toistensa luokse!
Kirjailijoiden Helsinki on mainio ajankuva kirjailijoiden asemasta ja asumisesta Helsingissä, aikakausien muuttumisesta sekä myös tapakulttuurista. Jotakin tämä kertonee myös kirjailijoiden varallisuudesta aina asumistavankin perusteella sekä hakeutumisesta toistensa seuraan ja tiettyjen palvelujen ulottuville. Kirjan perusteella voisi hyvin järjestää ”Kirjallisia kävelyretkiä” Helsingissä, bongata osoitteita ja kulkea eri kirjailijoiden jalanjäljillä. Nähdä mielessään erään säveltäjän istuvan aamuyöstä ravintolan portailla, huopahattuisen viittaan pukeutuneen kirjailijan kiirehtivän ravintolasta lehden toimitukseen ja pikaisesti takaisin, kirjailijapariskunnan työntämässä yhdessä lastenvaunuja; mielikuvia ainakin itselläni riittäisi. Tehtiinhän muutama vuosi sitten ”Komisario Palmu” -kävelyjä, joissa käytiin läpi kaikki Mika Waltarin Komisario Palmu -romaanien tapahtumapaikat sekä itse komisarion huonekin löydettiin, joten idea on varmaan vapaasti toteutettavissa.
Kirja on rakkaudenosoitus helsinkiläiseltä Helsingille. Informatiivinen, helppolukuinen, paljon anekdootteja, tarinoita ja tutkittua tietoa sisältävä kirja. Valokuvia on mukana muun muassa kuuluisalta Helsingin rakennuskannan ikuistajalta, valokuvaaja Signe Branderilta. Suosittelen kaikille kaupungin historiasta, kirjallisuudesta yleensä sekä kävelemisestä pitäville – kirjan lopussa on mainiona liitteenä paikkahakemisto ja kartat, joiden mukaan on helppo suunnitella kesäinen kirjallinen iltakävelyretki!
Yksi moite on annettava, osoitanko sen sitten kustannustoimittajalle, oikolukijalle vai kenelle? Alkusivuilla, kerrottaessa 1800-luvun puolivälistä, esimerkiksi Runebergin häitä juhlittiin vuonna 1931 ja samalla sivulla heidän esikoisensa syntyi 1832. Muutama muu samanlainen virhe 1800-luvun sekoittamisesta 1900-lukuun esiintyy nimenomaan kirjan alussa. Suosittelisin pikaista korjausta. Itseä tämä lähinnä huvitti, mutta kieltämättä ajatus siitä, että nuorempi polvi todella mieltää ajankohdan oikeaksi, on hiukan pelottava. Miinukset siis tästä, valitettavasti!
Bonuksena puolestaan Leino kertoo, miksi hän itse on nimeltään Eino Leino, ensimmäinen heistä ja miksi Eino Leino (runoilija, alunperin Lönnbohm) on myös Eino Leino. Kannattaa siis tyydyttää uteliaisuutensa tältäkin pieneltä osalta.