Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kylläpä Håkan Nesser yhä vain jaksaa pitää meitä dekkarinlukijoita jännityksessä, vaikka ikääkin hänellä on jo yli seitsemänkymmenen. Niin myös jaksaa hänen kirjojensa ehkäpä tärkein hahmo, komisario Gunnar Barbarotti, joka tosin lienee aika lailla nuorempi. Mutta tässä uudessa kirjassa on ainakin osin kysymys kirjailijan ja hänen luomansa henkilöhahmon suhteesta: kirjailija Franz J. Lunde on luonut romaaninsa Erään kirjailijan viimeiset päivät ja kuolema päähenkilöksi kirjailija John Leander Franzenin, joka on paitsi kirjailija myös ”narsisti, lähes psykopaatti”, kuten saamme tietää. Romaanihenkilö Franzen on onnistunut tekemään täydellisen murhan. Kirjoittaako Lunde tässä itsestään? Onko hän itse kenties narsisti, psykopaatti ja murhaaja? Tätä lukija pääsee ihmettelemään kirjan alkuosassa. Sitten Lunde katoaa kuin savuna ilmaan saatuaan ensin perin outoja yhteydenottoja.
Samoin käy sitten seuraavalle henkilölle, jonka Nesser meille esittelee. Hän onkin tällä kertaa minäkertoja, joka kuitenkin pian osoittautuu naispuoliseksi runoilijaksi. Ihan Lunden kaltainen ylimielinen ja itseään täynnä oleva tyyppi tämä kertoja ei ole, mutta hänkin saa niitä pelottavia yhteydenottoja. Ja hänkin katoaa kuin tuhka tuuleen. Kolmantena saamme tutustua Jack Waldeen, snobbailevaan ja elitistiseen kirjallisuuskriitikkoon, joka on itsekin kirjoittanut muutaman snobbailevan ja elitistisen kirjan. Eikös hänkin katoa samanlaisissa olosuhteissa kuin edeltäjänsä.
Onneksi on Barbarotti, ja onneksi on hänen elämänkumppaninsa Eva Backman. Pienen avosuhdekriisin jälkeen he palaavat yhteen ja alkavat tutkia kolmen kirjailijan katoamista. Onneksi Barbarotti on sellainen kuin on! Hän ei ole se tyypillinen nordic noirin viskiä, nuuskaa ja naisia kuluttava poliisi, vaan syvällinen ja sivistynyt hahmo. Hänen edellinen puolisonsa Mariannehan kuoli vuosia sitten syöpään, mutta Barbarotti ei ole unohtanut häntä, vaan lähettää edelleen terveisiä puhuessaan Jumalansa kanssa, sillä linja taivaaseen on hänellä aina auki. Gunnarin jumalasuhde ei ole tiukkapipoinen tai fundamentalistinen tai herätyskristillinen, ei suinkaan. Hän keskustelee Jumalan kanssa kodikkaasti, hieman kuin takavuosilta tutuksi tullut isä Camillo.
”Ihan helvetin kuuma, hän ajatteli. Pyysi Herralta anteeksi kielenkäyttöään, ja kun Herra nyt muutenkin oli langoilla, pyysi vielä suurta määrää lohtua tulevaan sekä mielenrauhaa. Myös vähän viisautta, hän lisäsi vielä. Siitä ei voisi olla haittaa.”
Nesser ei mässäile väkivallalla ollenkaan, vaan esittää lukijalle älykkäitä ja mielenkiintoisia arvoituksia. Hänhän asuu Kymlingessä, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan, mutta muuten tapahtumat sijoittuvat koronapandemiaan joutuvaan Ruotsiin, ja välillä poiketaan Kööpenhaminassakin. Kirjailija tarjoilee aina silloin tällöin hauskoja kirjallisia viittauksia: Kymlingen poliisilaitoksella työskentelee Erik Kavafis, joka ei kuulemma ole sukua samannimiselle Nobel -kirjailijalle, ja Ystadin poliisiaseman rikostutkijan nimi on tuttavallisesti Kurt, vaikkakin sukunimi onkin eri kuin sillä tunnetulla fiktiivisella Kurtilla.
Suosittelen lämpimästi tutustumista Håkan Nesseriin ja Gunnar Barbarottiin. Kirjailijan viimeiset päivät on jo sarjan seitsemäs osa; sen voi lukea itsenäisenäkin, mutta edelliset osat ovat mielestäni niin hyviä, että niihinkin kannattaa ehdottomasti tutustua. Taitava käännös on Jukka-Pekka Pajusen käsialaa.
