Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Kirjoittamisen tila on hänen yksityinen maailmansa, jossa hän voi luoda toisia maailmoja. Kirjoittamisen tila on aina olemassa, se on hänessä, ja hänen on mahdollista siirtyä siihen hyvin helposti. Kirjoittaminen on hengitystä, ilmaa, hänen minuutensa, hänen tilansa, johon hän solahtaa vaivattomasti. Se on lahja ja välttämättömyys.”
Kipulintu kuvaa Maila Pylkköstä (1931–1986), kovin nuorena kuollutta lahjakasta lyyrikkoa. Kirjassa kulkee vuorotellen kaksi kuvaustapaa: on tuo ylläolevan katkelman edustama kolmas persoona, ja sitten vieläkin traagisempi ääni, Mailan minäkertojuus. Vaikka kronologia on pirstaleinen, on romaania silti yllättävän helppo seurata. Eikä kaikkien tapahtumien sijoittaminen tarkkaan aikajärjestykseen ole minusta edes välttämätöntä. Ehkä keskeisin ajankohta on joskus 1970-luvun alussa, vedenjakaja, jonka jälkeen kaikki muuttuu.
Pylkkönen sairastuu psyykkisesti ja joutuu – tai itse asiassa menee vapaaehtoisesti – Nikkilän psykiatriseen sairaalaan. On työterapiaa, juttelua toisten potilaiden kanssa, runsaasti runoja ja piirustuksia. Ja tietenkin lääkkeet: hieman ironisesti Maila mainitsee Largactilin, tuon joka on meidän kesken Larkku vaan, sekä uuden ihmelääke Leponexin. Mutta sairaala-arki ei kuitenkaan aiheuta hänessä suurempaa ahdistusta, sillä hän kuvittelee seurakseen samassa paikassa sota-aikana hoidossa olleen toisen runoilijan, L. Onervan. Onerva oli myös runoilija, herkkä ja kiihkeä, vielä paljon kiihkeämpi kuin Maila. Mutta hänen kohtalonsa puhuttelee kovasti Mailaa:
”Kutsun Onervan elämään, kuten olen kutsunut heiniä ja kiviä, puhuttanut niitä. Onerva, kuuletko sinä minua? Kutsun hänet, sillä ketään muita en halua tavata, kenellekään toiselle en halua puhua, minulla ei ole kieltä, on vain yökieli, jota yksin Onerva ymmärtää. Nikkilän runoilijat.”
Sairaalan ulkopuolella Maila kirjoittaa ja kirjoittaa, hän näkee maailman pienet konkreettiset asiat runoina, hänelle koko maailma on runo. Hän saa melko harvoja mutta kiittäviä arvosteluja lehdissä. Samaan aikaan yksityiselämässä tapahtuu: Maila löytää puolison, saa pojan, löytää sitten avioeron jälkeen toisen puolison ja saa toisen pojan. Näiden liittojen ja etenkin lasten kohtalot olivat traagista luettavaa: Maila joutui luopumaan kummastakin lapsestaan. Vanhempi poika Riiko lähti kesäloman ajaksi maalaissukulaisille ja jäi sille tielleen, ja nuorempi Karolus annettiin aivan tieten tahtoen adoptiolapseksi miehen sukulaisille Floridaan; jotenkin lukijalle jää se lohduton tunne, ettei äiti näe poikiaan enää koskaan. Mutta Mailan oma elämä on kaoottista, hän joutuu lähes rappiolle alkoholin ja mielen sairauden vuoksi. Miten hänelle sitten lopulta käy, mihin hänen elämänsä päättyy vuonna 1986, siitä ei kirja kerro.
Kipulintu oli merkillinen pieni kirja; sen olisi niin tahtoessaan voinut lukaista nopeastikin, mutta teksti suorastaan huusi perehtymistä ja syventymistä sekä lyriikan että psyyken sairauden kohdalla. Se jäi mieleen toisaalta tummana ja synkkänä, mutta toisaalta Maila Pylkkösen runoudessa on paljon valoa ja iloa, ja kirjailija Pirkko Soininen on onnistunut luomaan tekstiin nämä molemmat puolet oikein ammattitaitoisesti. Suosittelen lämpimästi.
