Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kipeät sielut keskittyy kuvaamaan kahta keskeistä suomalaista mielisairaalaa 1900-luvun alkupuolella: Nokialla sijaitsevaa Pitkäniemen sairaalaa sekä Oulun piirimielisairaalaa. Osansa saavat toki monet muutkin, teoksessa sivutaan muun muassa Lapinlahtea ja kirjallisuudesta nyt niin tutuksi tullutta Seiliä.
Kiinnostavaa luettavaa siis, mutta ei ollenkaan helppoa ja hauskaa, sillä niin paljon inhimillistä kärsimystä kirjan sivujen väliin kätkeytyy. Nythän me esimerkiksi puhumme korrektisti psyykkisesti sairaista ja heidän hoidostaan, mutta vasta noin 150 vuotta sitten sana ”dårvård”, houruinhoito, korvattiin neutraalimmalla termillä ”sinnessjukvård” eli mielisairaanhoito.
Mitä sitten pidettiin syynä kasvavaan mielisairaiden joukkoon? Asiantuntijat olivat suorittaneet laskentaa sekä 1900-luvun alussa ja vuonna 1936, ja jälkimmäiseen vuoteen tultaessa oli psyykkisesti sairaiden joukko selvästi kasvanut, etenkin kun samaan syssyyn laskettiin yleensä vajaamieliset eli kehitysvammaiset sekä kaatumatautiset eli epileptikot. Yhdeksi keskeiseksi syyksi nähtiin kaupungistuminen; esimerkiksi skitsofreniaa tavattiin eniten Tampereella, ja yleisessä keskustelussa kaupunkien nähtiin aiheuttavan kaikenlaista moraalista ja psyykkistä turmelusta.
Varhaista mielisairauden historiaa ei voi sivuuttaa ilman mainintaa rotuhygieenisistä toimenpiteistä. Tavallisimpia Suomessa olivat pakkosterilisaatiot, jotta huonompi kansanosa ei pääsisi lisääntymään, mutta Saksan kaltaiseen eutanasiaohjelmaan täällä ei sentään menty, olkoonkin että muuan Mustasaaren mielisairaalan ylilääkäri lausui 1943 pitämässään esitelmässä ”Sota ja rotuhygienia”, että ”tiettyjen tuhansien suomalaisten tappaminen parantaisi kansakunnan taistelukykyä.”
Tämän ajan henkeen sopivat myös erinäiset konstituutio-opit, joista Kretschmerin jako atleetteihin, pyknikoihin ja leptosomeihin saavutti eniten suosiota, ja näitä ruumiinrakennetyyppejä sovitettiin sitten eri mielisairauksiin, jolloin hentorakenteiset leptosomit olivat altteimpia saamaan skitsofrenian ja pyöreät pyknikot taas maanis-depressiivisen mielisairauden.
1950-luku, aika juuri ennen klooripromatsiinin astumista markkinoille, oli erilaisten sokkihoitojen aikaa: ensin insuliini, sitten sähkö – ilman nukutusta tietenkin – ja lopulta Nobelillakin palkittu mielisairaanhoidon häpeäpilkku, lobotomia, jossa leikkauksella katkaistiin aivolohkojen yhteydet aivojen takaosaan. Sen tarkoitus oli poistaa liian voimakkaita tunnetiloja ja ahdistusta, mutta lopputulos oli yleensä tylsistynyt ja apaattinen potilas. Ehkäpä hänestä tuli kuitenkin paljon helppohoitoisempi…
