Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mesipistiäiset ovat varsin vaikuttava hyönteisten ryhmä. Niihin kuuluu noin 25 000 lajia, mukaan lukien kaikkien tuntema tarha- eli kesymehiläinen. Ne pölyttävät lähes kaikki syötäväksi kelpaavat hedelmät ja vihannekset ja myös monia karjan tarvitsemia rehukasveja, kuten apilan ja sinimailaisen. Siten tämä hyönteisryhmä on ihmisten ruoantuotannolle hyvin olennainen, puhumattakaan muusta luonnossa tapahtuvasta pölytyksestä.
Biologian professori Dave Goulson on perehtynyt mesipistiäisistä erityisesti kimalaisiin, noihin mukavan leppoisiin ja rauhallisiin puutarhurin ystäviin. Goulson kirjoittaa niiden elintavoista, ominaisuuksista ja evoluutiosta asiantuntemuksella ja intohimolla, tosin lukijan käsitys kyseisten hyönteisten lempeästä luonteesta saattaa saada jonkinmoisen kolauksen. Goulson tietää nimittäin kertoa, että vaikka monet filosofit ja kirjailijat aina Aristoteleesta Platoniin ja Marxiin pitivät kimalaisia jonkinlaisena ihanteellisen yhteiskunnan malliesimerkkinä, totuus on aika lailla vähemmän idyllinen. Kimalaissotia -luku onkin mielenkiintoinen katsaus siihen, miten kimalaisten hyvin erikoiset sukulaisuussuhteet vaikuttavat niiden käyttäytymiseen ja lopulta koko kimalaisyhteisön vääjäämättömään tuhoon. Mielenkiintoista!
Erityisen suuren roolin kirjassa saavat kuitenkin kimalaisten nykyiset ongelmat, sillä niin kuin monilla muillakin hyönteisillä, kimalaisilla ei mene nykyään erityisen hyvin. Tehomaatalous on enimmäkseen tuhonnut kimalaisten perinteiset ravintokasvit eli kukkivat niityt, ja ei kukkia tarkoittaa käytännössä ei kimalaisia. Suurten lajien sukupuutot saavat paljon palstatilaa, mutta hyönteisten katoaminen on suurempi uhka siinä mielessä, että melkein kaikki eläimet ovat tavalla tai toisella riippuvaisia hyönteisten pölytyksestä ja hajottamisesta.
Goulson näkee myös hyvin ongelmallisena käytäntönä käyttää kimalaisia kasvihuoneiden pölytyksessä, erityisesti tomaattiviljelmillä kimalaispölytys on nykyään selviö. Kimalaisia siis tuotetaan kaupallisesti ja kärrätään ympäri maailmaa kasvihuoneiden tarpeisiin. Tämä massatuotanto luo otollisen maaperän tarttuville taudeille, jotka voivat levitä ympäri maapalloa hyvinkin nopeasti. Juuri näin näyttää käyneen Pohjois-Amerikassa, kun pohjoisamerikkalaisia kuningattaria vietiin Eurooppaan ja hoidettiin kasvattamoissa rinta rinnan eurooppalaisten kontukimalaisten kanssa. Valmiit pesät vietiin sitten takaisin Pohjois-Amerikkaan ja pian sen jälkeen useiden kotoperäisten kimalaisten kannat romahtivat ja Bombus franklini näyttää kuolleen sukupuuttoon tyystin.
Tuontikimalaisia käytetään myös yhä enemmän pölyttämään avomaanviljelmiä, esimerkiksi mansikka- ja mustikkamaita sekä omenatarhoja, koska villihyönteisiä ei ole enää tarpeeksi. Kiinassa Sichuanissa tilanne on peräti niin paha, että ihmiset joutuvat pölyttämään päärynäpuunsa käsipelillä itse. Tällaiset laajat ja tehokkaat viljelmät ovat kuitenkin itsessään osa ongelmaa, sillä niissä on liian vähän luonnonkukkia ravinnoksi silloin, kun viljelykasvi itsessään ei kuki. Ongelmaa kärjistää entisestään torjunta-aineiden käyttö.
Kotoperäisten kimalaisten kasvattaminen tuontikimalaisten sijaan olisi yksi ratkaisu ja myös luonnonkukkien kylväminen sekä sopivien elinympäristöjen tarjoaminen pesimiseen. Kirjan loppuosa onkin omistettu kimalaisten suojelulle. Goulson on perustanut Isoon-Britanniaan kimalaisten suojelusäätiön ja hän myös käytännössä testaa, miten niittykasvillisuuden lisääminen onnistuu omalta tilaltaan käsin. Kirja onkin lähestymistavassaan hyvin ratkaisukeskeinen ja jopa optimistinenkin; nimenomaan kimalaisten suojeluksessa tavallinen kansalainenkin voi saada aikaan paljon.
Kimalaisen kyydissä oli minulle oikein positiivinen yllätys. En aiheesta aikaisemmin mitään tiennyt, enkä välttämättä ollut edes niin kiinnostunutkaan. Dave Goulson on kuitenkin niitä asialleen niin omistautuneita ihmisiä, että he pystyvät omalla innostuksellaan pitämään lukijankin mielenkiinnon yllä. Mikään kuiva akateeminen teos ei siis missään tapauksessa ole kyseessä. Vuosi on vielä sen verran nuori, että vuoden tietokirjaa on paha tässä lähteä ennustamaan, mutta senkin uhalla sanon, että tässä on ainakin yksi vuoden yllättäjistä. Hieno kirja, suosittelen!