Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Löysin Pentti Saarikosken runoteoksen En soisi sen päättyvän (1968) lukiolaisena. Luin sitä ääneen luokkakaverilleni, jonka mielestä tekstit eivät olleet runoja laisinkaan. Minulle ne näyttivät arkipäivän absurdiuden ja kielellä leikittelyn taidon. Ihastuin. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin käsiini sattui Tuula-Liina Variksen muistelmaromaani Kilpikonna ja olkimarsalkka, josta selviää, kenen harvoista hampaista eräskin runo puhuu.
Tuula-Liina Varis ja Pentti Saarikoski olivat pariskunta vuodesta 1967 vuoteen 1975. Liitosta syntyi tytär Anna ja sen aikana Saarikoski suomensi suurteoksia, kuten Joycen Odysseuksen, ja julkaisi useita runokokoelmia. Vaimo kertoo herkästä ihmisestä teosten ja lööppien takana mutta myös kommelluksista ja matkoista, joihin elämä Saarikosken kanssa hänet vei. Teksti vilisee kirjailijoiden ja aikansa kulttuurivaikuttajien ja Hansan kanta-asiakkaiden nimiä, ja yhtä paljon kuin avioliitosta, se kertoo myös 1960-luvun lopun Helsingistä.
Avioliiton ja elämän rytmiä sääteli Saarikosken alkoholin käyttö. Rauhalliset ja selvät kesät perheen kesäpaikalla Palojoella toivat tasapainoa talvien koskenkorva- ja gin -dieettiin. Varis kuvailee Saarikosken alkoholismia rehellisesti, mutta tekstistä paistaa kunnioitus edesmennyttä kohtaan. Parasta, mitä nuori vaimo keksi, oli ”holy breakfast” eli monipuolinen aamiainen, joka luvattiin valmistaa ja syödä niin kauan kuin rakkautta riittäisi. Vaimolta odotettiin niin äidin ja muusan kuin rakastajan ja kodinhoitajan rooleja, mikä osoittautui lopulta mahdottomaksi yhtälöksi.
Kilpikonnasta ja olkimarsalkasta tekee poikkeuksellisen muistelmateoksen sen kirjoitustapa. Varis avaa yhden elämänsä aikakauden kuulaan kirkkaalla kielellä ja hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kirjoittaessaan hän yrittää ymmärtää myös omaa nuorta itseään, tai kuten hän takakannessa kirjoittaa: ”Kerron siitä, minkä olen kokenut eläessäni Pentti Saarikosken kanssa päivästä päivään kahdeksan vuotta. – – Tällä tavalla tulen kertoneeksi ehkä olennaisesti enemmän itsestäni kuin Pentistä.” Teos sai vuoden 1994 tiedonjulkistamispalkinnon ja on kiinnostavaa luettavaa niillekin, jotka eivät syty Saarikosken runoudesta.
