Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mikäli naistenlehtihaastatteluihin on uskomista, monet Kevätjää-kirjan tapahtumat ovat samanlaisia kuin kirjailijan omassa elämässä. On veljen itsemurha ja sen jälkeinen päätös opiskella papiksi, on kolme eroon päättynyttä avioliittoa, kipuilua lapsettomuuden kanssa. Lopuksi ihan kohtalaisen kirkollisen uran jälkeen pappeus ei enää tunnukaan oikealta ratkaisulta. Nämä yhtäläisyydet eivät kuitenkaan vähennä Kuokan kirjan uskottavuutta tai sen eittämättömiä kirjallisia ansioita, jos kohta pieniä kompastuskiviäkin löytyy.
Kevätjää seuraa nimettömäksi jäävän minäkertojan elämää aivan pikkutytöstä lähtien. Vanhempien avioliitto ei ole kovin vahvoissa kantimissa, ja tyttö oppii pienestä pitäen sukkuloimaan isän ja äidin välillä, vaikka hän onkin enemmän isän tyttö. Hänellä on pari vuotta nuorempi pikkuveli Panu, josta tulee hänen lähin ihmisensä, mutta joka 17-vuotiaana päätyy itsemurhaan. Veljen itsemurha herättää kertojassa paljon perimmäisiä kysymyksiä, ja niihin vastatakseen hän ryhtyy opiskelemaan teologiaa ensin tullakseen uskonnonopettajaksi, mutta papiksihan hän sitten päätyy.
Luterilainen kirkko tuntuu olevan kuitenkin ristiriitainen yhteisö: toisaalta Raamatun sana ja kirkon perusjulistus puhuttelevat tätä naispappia kovasti, mutta toisaalta hän alkaa vuosien kuluessa yhä enemmän arvostella kirkon jokapäiväistä toimintaa, ja onhan hänen omassa elämässäänkin tekijöitä, jotka eivät perinteiseen pappiskäsitykseen ihan istu: hän on mennyt naimisiin vääristä syistä kolme kertaa, ja kaikki liitot sitten päätyvät eroon, ja lapsettomuusmurheiden jälkeen yllätyslahjana saatu tytär syntyykin avioliiton ulkopuolella.
Kuokka kirjoittaa keskushenkilönsä elämästä sujuvasti ja kiinnostavasti, ja hänen vaiheisiinsa ja ajatuksiinsa on helppo samastua. Ehkäpä tämä muoto ja kerronnan tapa eivät nyt ole maailman omaperäisimpiä, eivätkä siellä täällä vilahtelevat kielelliset kikkailut tähän juuri auta, mutta luin kirjan silti oikein mielelläni. Vaikka siinä puhutaankin paljon uskosta, kirkosta ja pappeudesta, se ei ole ollenkaan perinteinen uskonnollinen romaani, vaan lähinnä maailmankatsomuksellinen.
Kirjan nimi selittyy vasta ihan lopussa: kaikkien etsintöjen ja epäilyjen jälkeen Jumala on päähenkilölle kuin kevätjää, sohjoinen ja upottavakin. Ja kuitenkin ”se voi kantaa arvaamattomasti silloinkin, kun oma itsesuojeluvaisto tahtoo estää luottamasta elämäänsä sen varaan enää lainkaan.”
