Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sanat ovat kirjailijalle kuuliaisia. Niinpä kirjailija menee psykiatrille valmiit lauseet mielessään; lääkärin olisi syytä ymmärtää, että hän tarvitsee lausunnon kuntoutukseen, eikä asioita tarvitsisi muuten liikoja hämmentää. Joudutaan nimittäin kovin hataralle maaperälle, kun kysymykset poikkeavat käsikirjoituksesta. Tunteet astuvat sanojen varpaille. On nieltävä kyyneleitä. Psykiatri sanoo, ettei nenäliinoja tarvitse säästää.
Psykiatrin vastaanotolla tilannettaan läpikäyvä kirjailija on Pauliina Vanhatalo. Hän on aiemmin kuitannut pimeän vuodenajan alakulonsa kaamosmasennukseksi, joka on kevään mittaan alkanut hellittää. Mutta tällä kertaa niin ei käykään. Työt eivät etene ja arjen pienetkin vastoinkäymiset aiheuttavat suhteettoman suuria tunnekuohuja. Pauliina on keksinyt mielestään sopivan ratkaisun, ammatillisen kuntoutuksen. Lääkäri on toista mieltä, diagnosoi keskivaikean masennuksen ja tarjoaa avuksi psykoterapiaa ja lääkitystä.
Pauliina tunnustelee lääkärin diagnoosia kuin uutta peilikuvaansa. Keskivaikea kuulostaa oikeastaan sopivan sairaalta – aika ja kotikonstit hoitanevat lievemmät oireilut ja vaikea masennus taas kuulostaa jo vaaralliselta. Työkseen kuvitteellisia henkilöhahmoja kehitellyt kirjailija alkaa kirjoittaa muistiinpanoja omasta masennuksestaan ja sen aiheuttamista pohdinnoista. Ympäristön vaatimukset ovat raskaasti ristiriidassa oman hiljaisuuden kaipuun ja yksinäisyyden tarpeen kanssa. Äitiyden ihannekuva on lasten kanssa touhuava ja alati läsnäoleva äiti, mutta täydellisyyden tavoittelu merkitsee oman persoonan tukahduttamista. Sosiaalisuuden rasitteet syövät introverttia luonnetta muutenkin ja aiheuttavat syyllisyyttä. Läheiset ovat rakkaita, silti ajan ottaminen itselle on suorastaan elinehto. Keskivaikeaan vuoteen mahtuu monta edistysaskelta ja oivallusta, jos monta takapakkiakin.
Pauliina Vanhatalon kirja Pitkä valotusaika oli minulle sykähdyttävä lukukokemus. Keskivaikea vuosi kosketti toisella tapaa, mutta syvemmin. Lukijana sain olla jakamaassa hyvin henkilökohtaisia ajatuksia äitiydestä ja oman tilan ottamisen välttämättömyydestä ja nyökyttelin mielessäni: juuri noin, miten hienosti sanoitettu. Luin tätä kirjaa myös introvertin luonteen kauniina puolustuspuheena, joka avaa ihmisten erilaisuuden rikkautta. Sen sisäisen maailman tunnistaminen ja tärkeäksi tunnustaminen ei suinkaan ole epäsosiaalisuutta vaan enemmänkin tasapainoa suhteessa ympäristöön. Kun kyseessä on herkkä ja luova taiteilija, sosiaalinen rasitus ja ympäröivä häly onkin jo pahimman sortin arsenikkia mielen balanssille ja luomiskyvylle.
Tätä kirjaa voin suositella jokaiselle elämäntuntojensa kanssa kipuilevalle – tai kuten kirjan esittelyteksti sen ilmaisee: ”…introverteille ja ekstroverteille sekä kaikille elämästä ja tarinoista kiinnostuneille.”
Samaisesta teoksesta Heidi Lokki kirjoittaa näin:
Pauliina Vanhatalo kuvaa kirjassa yhtä vuotta elämästään. Hän sai diagnoosin ”keskivaikea masennus” maaliskuussa 2014 ja alkoi kirjata kokemuksiaan. Kirja kertoo paitsi masennuksesta, myös kirjan kirjoittamisesta
Vanhatalo kuvailee masennusta terävästi ja viiltävän omakohtaisesti. Hän ei yleistä, vaan kertoo omista kokemuksistaan. Kirja etenee päiväkirjamaisesti ja kuvailee kirjailijan työtä, perhe-elämää ja ennen kaikkea hänen sisäistä maailmaansa. Kirjassa pohditaan, mikä on diagnoosia ja sairautta, mikä taas ihmisen omaa persoonallisuutta. Miten yhdeksän laudaturin ylioppilaasta tuli eksyksissä oleva kirjailija. Mitä sitten tapahtui?
Introvertille, paljon omaa aikaa tarvitsevalle naiselle äitiys voi olla kaoottista. Mihin kaikkeen pitää riittää? Mistä kaikesta pitää jaksaa olla innostunut ja kiinnostunut? Saako äiti vaatia omaa aikaa ja tilaa? Näitä kysymyksiä pohtii moni äiti, oli sitten masentunut tai ei.
Vanhatalon tapa kirjoittaa on älykäs ja havainnoiva, vahvan omakohtainen. Pidin erityisesti normaaliuden pohdinnasta. Kirja herätti miettimään, kuinka tärkeää on tuntea itsensä voidakseen olla ehjä.
Suosittelen lämpimästi!
