Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Olen yhtäkkiä keski-ikäinen nainen, jolla on vaihdevuodet ja kolesterolilääkitys”, kirjoittaa Laura Honkasalo tämän elämänviisautta pursuavan kirjansa alkusivuilla. Pienen googlettelun jälkeen saan selville, että kirjailija on viisikymppinen, itseäni jonkin verran nuorempi siis, mutta luettuani tämän teoksen minusta tuntuu, että olen löytänyt jotain hyvin tuttua ja koskettavaa.
Honkasalo on kirjoittanut useita kirjoja, joista olenkin monet lukenut – hänen läpimurtoteoksensa oli oivaltava romaani Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001), joka kertoi 1970-luvun aatteellisen sukupolven lapsista; varsinaisten kaunokirjallisten teosten lisäksi Honkasalon tuotantoon kuuluu erinäisiä elämäntapaan liittyviä kirjoja, kuten käsitöiden tekemisen ihanuudesta kertova Kotikutoista (2011), säästäväisyydestä puhuva Nuukaillen (2014) sekä Pöytä yhdelle (2016), jossa aiheena on parisuhde ja sen puuttuminen. Olen pitänyt kaikista näistä todella paljon: Honkasalon kirjoitustyyli on mainio, samoin hänen tapansa analysoida itseään ja maailman ilmiöitä. Eikä käsillä oleva Keski-ikäinen elämäni jää yhtään huonommaksi tässä jatkumossa.
Keski-ikäistyminen kohtaa kaikkia, jotka saavat elää riittävän pitkään, ja Honkasalo kertoo rehellisesti ja itseään säästämättä sen erilaisista ominaisuuksista. Muuttuvan ulkonäön kohtaaminen on yksi niistä, ja kirjailija kuvaa kaikkia niitä vaatimuksia, joiden armoille etenkin naiset tässä joutuvat. Englanninkielinen ilmaus ”she has let herself go” on osuva esimerkki kuvaamaan niitä ikääntyviä naisia, jotka ovat höllänneet tasoaan meikkaamisen ja viimeisen päälle pukeutumisen ja treenaamisen suhteen. Nainen ei saisi vanheta, tai sitten hänen pitäisi osata vanheta tietyn kaavan mukaan arvokkaasti. Honkasalo huomauttaa myös, että 1990-luku oli kohtalaisen hyvää aikaa olla nuori aikuinen lamasta huolimatta, koska ei ollut Instagramia ja muuta somea, joissa ihmiset esittelevät ulkoista olemustaan.
Runsaan määrän sivuja kirjassa saa sinkkuus, ei niinkään yksinäisyys, vaan parisuhteen puuttuminen. Kirjailija on tavattoman rehellinen itseään kohtaan ja pukee varmaan sanoiksi monen tunteet kirjoittaessaan:
Kaikki sinkut eivät tietysti edes halua seurustella. Minä haluaisin, ja sen myöntäminen aiheuttaa omituista noloutta, sillä misogynistisen markkina-arvoajattelun mukaan markkina-arvoni on romahtanut. Olen viisikymppinen, feministi ja yksin lasten kanssa.
Toisaalta Honkasalo näkee keski-iässä mahdollisuuksia, se on kuin toinen murrosikä, jolloin voi oppia uutta ja päästä irti kauan sitten istutetuista päähänpinttymistä. Kirjailijan kohdalla tällaisia asioita ovat laulaminen ja tanssi: hänelle on lapsena iskostettu, ettei hän osaa kumpaakaan, mutta nyt hän tajuaa, että kaikilla on oikeus näihin. ”Jäljellä oleva elämä tuntuukin pitkältä. Ehdin oppia vaikka mitä uutta!”
Honkasalon suhtautumisessa keski-iän ja ikääntymisen ilmiöihin on jotain hyvin raikasta, hyvin aitoa ja totta. Tällaista kun olisi lukijoille tarjolla enemmänkin, niin ehkäpä moni alakulo voitaisiin selättää!
