Katri Rauanjoki: Kesämerkit

Kesämerkit on opettajana työskentelevän Katri Rauanjoen neljäs romaani, se kertoo kolttasaamelaisuuden nykypäivästä, historiasta ja ainutlaatuisesta kulttuurista. Romaani etenee yli kahdenkymmenen eri-ikäisen henkilön kertomana. Ajankohta on kaikilla sama, on kesä, elämän tilanteet hyvinkin erilaiset: joku on Näätämöjoen rannalla, joku metrossa kaukana juuriltaan, joku kuolee suolle. Kolttasaamelaisuus yhdistää heitä kaikkia, mutta koltta­identiteetiltään he eroavat toisistaan. Jotkut ovat vahvasti kolttia ja haluavat tarjota myös lapsilleen isovanhempiensa kielen ja kulttuurin. Jotkut kipuilevat suomalaisen ja kolttasaamelaisuuden elämäntapojen välissä. On myös heitä, jotka haluavat luopua perinteestä ja elää kuten suomalaiset. 

Kertojien kautta avautuu ajattelemisen arvoisia näkökulmia koltta­saamelai­suuteen ja saamelaisuuteen yleensäkin. Minut he saavat kysymään, miten me suomalaiset olemme kolttia ja saamelaisia kohdelleet? Ja miten me edelleen kohtelemme? Ymmärrämmekö heidän olevan alkuperäiskansa, jolla on oma kieli, jonka koti on Lappi ja jonka kulttuurin säilymistä uhkaa assimiloituminen valtaväestöön. Ortodoksinen arkkipiispa on pyhiinvaellusmatkalla kolttien asuin­alueella Sevettijärvellä. Hänen sanomakseen kirjailija on pannut hyvinkin suoran kannanoton: 

”Tänä päivänä voidaan kysyä, kuinka hyvin ymmärrämme ajatusta koltta­saamelaisista ja saamelaisista ylipäänsä maamme alkuperäiskansana eikä pelkästään kielivähemmistönä, vaikka kolttakansan kulttuuri ja sen ydin­arvo sisältyykin kieleen.”

Koltilla on voimakas suhde luontoon, elämä rytmittyy vuodenkierron mukaan. Luontoa kunnioitetaan, sen kanssa eletään sovussa, hengitetään yhdessä. Tämä tulee esiin muun muassa siinä, miten romaanin henkilöt suhtautuvat Jäämeren ratahankkeeseen. Sitä vastustetaan, sillä rata rikkoisi maata, ja maa on elämä. Rata lävistäisi laidunmaat, veisi tutut kalapaikat, suolistaisi kylän.  Iltapäivälehdessä olleen artikkelin kommentointiin osallistuu myös some­aktivisti Anni. Hän kirjoittaa, että ratahankkeessa on vastakkain lyhytaikainen taloudellinen hyöty ja saamelaisten elintapa. Rata tulisi haittaamaan poro­taloutta ja lisäksi vauhdittamaan ilmaston muutosta. Anni kirjoittaa, että: 

”Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että porolauman hallinta ei ollut saman­laista kuin kilttien päiväkotilapsien kuljettaminen jumppapaikkaan… (porojen) erotuspaikka oli luonnon valitsema. Ei sitä siirrettäisi, ei millään rahalla. Jos juna ajaisi erotuspaikan läpi, se ajaisi läpi historian ja tuhoaisi kaiken!”

Henkilöhahmot ovat elävästi kuvattuja, jotkut heistä jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten Anastasia eli Nopia-Nasti, joka edustaa vanhempaa sukupolvea ja jolle suomen kieli on hankalaa. Nasti joutuu sairaalaan, jossa hänen sano­taan olevan hyvissä käsissä. Nasti on eri mieltä, sillä mitä hyvää on siinä, että hoitaja ei osaa koltan kieltä ja jossa syöttämisen, vessatuksen ja suihkun jälkeen tarjotaan vain lääkkeitä ja unta. Sairaalassa Nasti tuntee hapertuvansa lakanoihin kuin ”kuivumaan nostettu kalan nahka.” Niinpä hän ei niele lääk­keitään, piilottaa ne ensin poistetun hampaan koloon ja hävittää myöhemmin. Hän livahtaa vieraita varten avatusta ovesta, hipsuttelee paljain varpain varvikon kautta harjulle. Piilottautuu suurten kuusten alle ja päättää, ettei mene enää takaisin. Myöhemmin Nasti löydetään suolta kuolleena. 

Toisena esimerkkinä mieleen jääneistä henkilöhahmoista on Jussin ja hänen kantaaottava räppinsä. Osia siitä ansaitsee tulla tähän lainatuksi: 

”Jos pitäis sovinto tehä, pitäis eka olla sotia / …Mutta mie  olen täällä lunkisti eläny / Asuttanut maan ko käskettiin ja annettiin / ollu hiljaa ja kiittäny mitä eteen kannettiin / Hukannu työni ja maani ja kielenki jättäny /… Meiän koti ei ole sinun fucking leikkimaa / jonne junat ja lentokoneet sinut kuljettaa. / Jos löytyy lohta tai malmia, hillaa ja rahaa / niin jopa on rivissä Lapin rakastajaa / mutta kysyykö kukaan, mitä te haluatte / -no ei, se on no relevante!”

Teos kuvaa kauniilla ja soljuvalla kielellä niin alkuperäiskansan kulttuuria, eri-ikäisten ja identiteetiltään erilaisten ihmisten tavanomaista arkielämää kuin ympäröivää luontoa.  Luonto on läsnä, se on kuin yksi kertojista parin­kymmenen henkilöhahmon joukossa. 

”Hillanraakile imi itseensä lämpöä, kypsytti ensimmäisen siemenensä valmiiksi… Punertuvan hillan vieressä solisi puro hiljalleen, sen rannalla tuuli hellästi silitti lapinorvokkeja ja pörrötti vastaisella kohoavaa akantakkua.”

Lämpimästi suosittelen!