Mitä tiedät kolumbialaisesta nadaismista? Tämä runouden laji on saanut nimensä sanaleikistä, jossa yhdistyvät nada (”ei mitään”) ja dadaismi. Kolumbiassa 1950-luvun lopusta 1960-luvun puoliväliin kukoistanut tyylilaji on Kolumbian vastine aikakauden avantgardistisille runoliikkeille, kuten beat-sukupolvelle.
Ainokaisa Huusko on asunut Kolumbiassa vuosia ja tuntee maan runouskenttää. Niinpä hän on epäilemättä juuri oikea ihminen tarttumaan nadaismiin ja esittelemään sitä suomalaisille lukijoille. Jotamario Arbeláez laati katsauksen nadaismin keskeisimpiin nimiin ja tästä antologiasta Huusko on koonnut tiiviimmän yhdentoista runoilijan katsauksen. Mukana ovat liikkeen perustajan Gonzalo Arangon lisäksi Dina Merlini, Arbeláez, Rocío Neuto, Amílkar U, Alberto Escobar, Raquel Jodorowsky, Eduardo Escobar, Patricia Ariza, Elmo Valencia ja Rosa Girasol.
Antologiassa on 49 runoa, kaikista ensin Huuskon käännös ja sitten espanjankielinen alkuteksti. Kun kaikki runot edustavat samaa koulukuntaa, ne ovat tyyliltään jossain määrin yhdenmukaisia, mutta aivan yhdellä äänellä tämä runoilijakatras ei sentään kirjoita. Mukaan mahtuu niin suorasanaisempaa kuin huuruisempaa runoutta, lyhyttä säettä ja proosarunoa, rakkautta ja väkivaltaa. Alberto Escobarin ”Ahdistuksen synonyymejä” ilahdutti pitkällä dadaistisella vuodatuksellaan:
Me kaksi olimme synkin
sanavarasto,
käynyttä vettä missä tahansa kukkamaljakossa,
kovera paheiden istukka
jotka eräänä päivänä saapuivat
valkoiseen lakanaan käärittyinä.
Nesteiden ja aineiden höyrystymät
jotka, tahdittoman kellon
raskaaseen rytmiin, lähtivät tislaten matkaan
lihan kulmista käsin.
Antologiaan mahtui muutakin mielenkiintoisa, sitten myös toki vähemmän osuvaa tavaraa, mutta eipä tällaisessa kokoelmassa yksittäisten runojen hyvyys ole mitenkään relevantti kysymys. Olennaista on, että tällainenkin runouden laji on näin hienosti dokumentoitu suomeksi käännettynä. Siitä siis Huuskolle ja Aviadorille täydet pisteet.
Valitettavasti kirjan toteutus voisi olla vähän parempikin. Ensinnäkin: sisällysluettelo ilman sivunumeroita on kyllä ihan yhtä tyhjän kanssa. Kirjan taiteellinen kokonaisvaikutelma ei varmasti olisi kärsinyt sivunumeroiden lisäämisestä.
Toiseksi olisin kaivannut runoista ja runoilijoista enemmän tietoa. Nyt ei ollut mitään: kirjassa on Arbeláezin kirjoittama esipuhe, joka luonnehtii hieman liikettä, mutta yksittäisistä runoilijoista ei ole muuta tietoa kuin nimi. Synnyinvuosi olisi kiva ja kappaleen-parin minielämäkerta vielä kivempi. Runoista olisin mieluusti nähnyt alkuperäiset julkaisuvuodet; kun antologian runot on kerran koottu 1950-luvulta 1980-luvulle ulottuvalta ajanjaksolta, joku vihje ilmestymisajasta olisi paikallaan.
Toimii Kerrostalo sateessa näinkin ja ne runothan tässä ovat tietysti pääasia, mutta pieni lisäpanostus antologian puitteisiin olisi tehnyt teoksesta vielä arvokkaamman.