Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Elias Lönnrot sommitteli Kalevalan, mutta onko Kalevala totuus suomalaisesta muinaisperinteestä? Kirjailija Juha Hurmeella on tähän selkeä vastaus: ei ole. Kalevala on huolellisen pohjatyön tehneen taiteilijan erinomainen taideteos, kansallisen identiteetin ja nousevan suomalaisen kulttuurin kivijalaksi syystäkin korotettu eeppinen runoelma, mutta lopulta kuitenkin vain yhden miehen näkemys kokonaisen laajan ja epäyhtenäisen itämerensuomalaisen kulttuuriperinnön sisällöstä. Mutta mitä sitten ovat aidot muinaissuomalaiset runot? Mistä niitä voi tavoittaa? Siihen kysymykseen Hurme pyrkii vastaamaan teoksellaan Kenen Kalevala?
Kenen Kalevala? jakautuu viiteen jaksoon. Ensin Hurme käy läpi Kalevalan perusjuonen, oivaltavasti Anders Larssonin teosta Kalevala för lata (Laiskojen Kalevala, S&S 1999) referoiden. Tämän jälkeen Hurme paneutuu varsinaiseen Kalevalan syntyprosessiin ja Elias Lönnrotin runonkeruumatkoihin. Kun Kalevala on saatu lopulliseen asuunsa vuonna 1849, siirtyy Hurme kertomaan sen monipuolisesta vaikutuksesta suomalaiseen kulttuuriin. Hurme käy läpi niin kirjallisuutta, kuvataiteita, musiikkia kuin yhteiskunnallista kehitystä ja liike-elämääkin. Kalevala on kaikkialla ympärillämme.
Kirjan neljäs jakso on ehkä kaikkein kiehtovin. Siinä Hurme puhuu pakanallisen runolauluperinteen ja kristillisen kulttuurin yhteentörmäämisestä. Vähitellen, kun kirjasivistys sai jalansijaa, vanha suullinen trokeeruno väistyi yhä enemmän syrjäseuduille: Itä-Suomeen ja Vienan Karjalaan. Samalla kirjanoppineet alkoivat myös kiinnostua vanhojen runojen muistiinmerkitsemisestä. Hurme nostaa esille kiehtovasti sen, että vuosisatainen muistiin ja improvisaatioon pohjaava suullinen perinne ei voinut enää elää sen jälkeen, kun se kirjattiin ylös. Elävästä taiteenmuodosta tuli staattinen reliikki, akateemisen tutkimuksen ja kansallisen identiteetin pysyvärajainen tukipilari. Sillä ei ollut enää tilaa hengittää ja kehittyä edelleen.
Runolaulun ihmeellinen harjoitus, muistin ja äänen aineeton taide, oli mahdollista vain kirjaimettomassa kulttuurissa. Siellä se syntyi muistettavien asioiden paineesta, mutta siellä se ei kuollut. Kirjallinen kulttuuri, luku- ja kirjoitustaito, tappoi runolaulun yhtä varmasti ja tehokkaasti kuin kipakka pakkasyö jäädyttää pienen puron tai kuin kloroformi ja neula pysäyttävät perhosen lennon. Muutos oli peruuttamaton ja lopullinen, vähän kuin ihmisen kuolema.
Juha Hurme: Kenen Kalevala? (s. 145)
Kiintoisa kysymys, oikeastaan koko kirjan peruskysymys otsikonkin mukaan on se, kenen myyttejä ja kenen perinteitä Kalevala ja laajemmin Suomen kansan vanhat runot -kokoelma-aineisto edustaa. Eivät nämän Vienan ”runokylien”, Aunuksen ja Inkerinmaan laulajat, Larin Paraske ja lukuisat nimettömiksi jäävät rahvaan äänet suomalaisia ole ainakaan siinä mielessä kuin kansallisuus nykyään mielletään. Hurme sanoo, että Kalevalan väittämistä suomalaiseksi voidaan pitää karjalaisuuden kulttuurisena omimisena.
Kirjan päättävässä lyhyessä jaksossa Hurme katsoo tulevaan. Hän näkee, että 1800-luvun runonkeräysaineistosta löytyy pureksittavaa vielä vuosiksi ja vuosikymmeniksi edelleen. Arvokas materiaali on kansainvälisestikin mitaten poikkeuksellisen laaja. Ei ole yhtä oikeaa tulkintaa ja järjestystä muinaissuomalaisille myyteille.
Juha Hurmetta on aina viihdyttävä lukea (ja kuunnella: kannattaa osallistua hänen esitelmätilaisuuksiinsa, mikäli mahdollista – Hurme on poikkeuksellisen valloittava puhuja), eikä räväkkä Kenen Kalevala? ole tästä poikkeus. Tuttuun tapaansa Hurme ei peittele innostustaan ja omia tulkintojaan, jotka saattavat olla ristiriidassa tutkimuskonsensuksen kanssa tai painottua hieman eri lähteisiin, mutta hän tekee kaiken hyvin perustellen ja esimerkkejä etsien.
Olen aikaisemminkin sanonut, että Juha Hurme on paitsi lukenut kaiken myös ymmärtänyt lukemansa, ja niin on jälleen asian laita. Kenen Kalevala? jatkaa samalla tietotekstiä ja kaunokirjallista ilmaisua sekoittelevaa linjaa (ehkä nyt selkeämmin tietopuolelle painottuen) kuin hänen aiemmat kirjansa Niemi, Suomi ja Tiu tau tilhi. Kenen Kalevala? on hieno opas kansallisten myyttiemme pariin, ja myös hyvä ja tarpeellinen puheenvuoro niiden ravisteluun. Suosittelen!
