Liekö sattumaa vai ajassa kulkevaa trendiä, mutta edellinen lukemani dekkari, Mari Jungstedtin Viimeisen lampun loisteessa, kuvasi perin ikävää aihepiiriä eli lapsiin kohdistunutta murhatekoa, jos nyt murhat sitten koskaan muita ovat kuin ikäviä. Nyt tämä Bo Svernströminkin romaani lähtee liikkeelle kahdesta lapseen kohdistuneesta veriteosta, surmattuna löytyneestä pikku Olindasta ja 28 vuotta aiemmin tapahtuneesta 11-vuotiaan Maxin taposta.
Jälkimmäiseen todettiin aikoinaan syylliseksi samanikäinen Robert, joka on nyt aikuisena sosiaalisesti estynyt ja yksinäinen eikä muista mitään Maxin kuolemasta eikä juuri lapsuudestaan ja nuoruudestaan muutenkaan. Saatuaan potkut työstään erityistyöllistettynä aikakauslehden talousassistenttina Robert alkaa syrjäytyä entistä enemmän, mutta sitten Lexa, ponteva toimittaja, kiinnostuu hänen tapauksestaan ja aikoo kirjoittaa siitä kirjan.
Robert, joka ei usko kyenneensä murhaamaan toveriaan, joutuu kohtaamaan menneisyyttään ja nykyisyyttään aivan uudella tavalla. Samaan aikaan rikoskomisariot Carl Edson ja Jodie Söderberg kollegoineen alkavat tutkia Olindan tapausta, joka osoittautuu tietenkin hyvin visaiseksi.
Tämä kirja jätti minut vähän kahtalaisten tunteiden valtaan. Toisaalta juoni oli selkeästi jännittävä ja taitavasti koottu ja monet henkilöistä, etenkin keskiössä oleva Robert, hyvin kuvattuja. Toisaalta aihepiiri tuntui vastenmieliseltä, enkä usko olevani ainoa, jolle näin käy: monet lukijat ovat varmasti vielä minuakin paljon herkempiä sille, että lapset joutuvat murhatekojen kohteeksi, olkoonkin että Svernström ei varsinaisesti mässäile väkivallalla.
Miksi tästä kuitenkin kirjoitetaan? Miksi luin kirjan kaikesta huolimatta loppuun? Ensimmäiseen kysymykseen en tiedä vastausta, jälkimmäisen luulen tapahtuneen siksi, että tarina oli todellakin suht koukuttava, ja rikosromaanissa lukija odottaa joka tapauksessa pahan saavan palkkansa. Onko tämä se jo Aristoteleen Runousopissa mainittu katarsis? Ehkäpä, ehkä kysymys on jostain tällaisesta ikiaikaisesta tarpeesta.