Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Willa Drake on ulkonaisesti melkein kuin kuka tahansa koulutyttö 1960-luvulla: äiti, isä, pikkusisko Elaine, koulutoverit, harrastukset. Mutta pinnan alla kuohuu, sillä äiti on epävakaa, eksentrinen, arvaamaton, ja Willa ajatteleekin: ”Heidän perheessään oli jotain pahasti vialla! Willa oli ainoa normaali koko joukosta.” Ehkä niin. Romaani poimii hänen elämästään vuoden 1967, jolloin äiti katoaa ja jättää perheensä kertomatta kenellekään aikomuksistaan.
Pian ollaan kuitenkin jo vuodessa 1977, ja silloin Willa opiskelee kieliä yliopistossa. Hän tapaa innokkaan urheilijan Derekin, esittelee tämän vanhemmilleen ilman sen suurempia taka-ajatuksia, mutta meneekin sitten naimisiin tämän kanssa lähinnä isää ja äitiä uhmatakseen. Opinnot jäävät sikseen, mutta kun hypätään kahdenkymmenen vuoden päähän, kahden pojan isä ja tietenkin Willan aviomies, nelikymppinen Derek, kuolee äkillisesti. Kaikki muuttuu.
Nämä Willan elämän alkuvuosikymmenet käsitellään lyhyehköissä tiiviissä luvuissa, mutta kun päästään vuoteen 2017, kerronta väljenee. Nyt eletään toisin. Willalla on tosin uusi puoliso Peter, mutta suhteet omiin poikiin Ianiin ja Seaniin ovat viilenneet, eikä pikkusisko Elainesta kuulu oikeastaan koskaan mitään. Kun Willa saa puhelun tuntemattomalta naiselta Baltimoresta ja ajautuu hoitamaan itselleen oikeastaan ihan vierasta pikkutyttöä, hänen luonteensa ja käytöksensä alkavat muotoutua ihan uudelleen. Ehkä niistä tulee aidompia, autenttisempia, oikeampia? Sen kirjan loppuosa sitten osoittaa.
Anne Tyler on viehättävä kirjailija; hän kuuluu mielessäni sellaiseen laajaan amerikkalaisten naiskirjailijoiden ryhmään, joiden teoksia olen lukenut jo parikymppisestä alkaen. Tielleni ovat osuneet esimerkiksi Erica Jong, Marilyn French, Lisa Alther, Carol Shields ja Elizabeth Strout vain joitakin mainitakseni. Yhdysvallat ei nykyolojensa perusteella ole minulle todellakaan mikään Eldorado, mutta kyllä sen laajasta väestöstä löytyy upeita kirjoittavia naisia! Anne Tyler on Stroutin lisäksi kuitenkin ainoa, joiden tuotantoa olemme saaneet lukea nykyaikaan asti.
Kellotanssi kuvaa hurmaavan vähäeleisesti mutta samalla paljonpuhuvasti päähenkilönsä kehitystä lapsesta kuusikymppiseksi naiseksi. Willan luonnetta raotetaan melkein sivu sivulta yhä enemmän. Lukija saa vähitellen tietää, minkälaisen naisen kanssa tässä oikein ollaan tekemisissä. Samalla tavalla aluksi niin perin sympaattisen oloinen aviomies Peter saa uusia piirteitä. Eikö näin käy elämässäkin; tutustumme uusiin ihmisiin vähitellen, opimme heistä ajan kuluessa yhä lisää? Myös muut kirjan keskeiset henkilöt, 11-vuotias topakka Cheryl ja hänen äitinsä Denise on kuvattu riemastuttavalla tarkkuudella ja ihmistuntemuksella.
Ehkäpä joku voisi syyttää mainitsemieni kirjailijoiden amerikkalaisen keskiluokan kuvausta tylsäksi (tosin Erica Jongia ei voi mitenkään liittää tähän porvariston hillittyyn charmiin niin sanoakseni!), ja ehkä se sulkeekin pois keskeisiä amerikkalaisia väestönosia, mutta uskoisin, että nykyään kullekin etniselle ja taloudelliselle ryhmälle löytyy omia tulkkejaan. Anne Tyler taitaa keskiluokan kuvauksen uskomattoman taitavasti; pidin jo todella kovasti hänen edellisestä suomennetusta romaanistaan Palmikko, eikä Kellotanssi todellakaan tuottanut pettymystä.
