Lukaisinpa sitten Keisarin! No, en lukaissut, vaan vietin hänen ”korkeutensa” kanssa todella pitkän ajan. Miksikö? Koska viihdyin. Olin aiemmin tutustunut kirjaan Pajarit, ja koska Keisari on sille jatkumo, niin halusin viihtyä koko sen kummallisen mielenkiintoisen porukan seurassa mahdollisimman pitkään. Annostelin heitä joka illalle vain muutamia hetkisiä.
Ollaanhan siis maalla, missä elinkeino saadaan melko pitkälti viinan salakuljetuksesta, trokaamisesta. Se ei ole mikään helppo homma, vaan jos se onnistuu, niin helppoa rahaa. Kaikki ei trokaa, mutta ne tietyt. Eletään vuosia 1928–29.
Todella kiintoisaa on se, että perhe elää viinan salakuljetuksella ja silti kaikki on päällisin puolin ihan okei. Ilmari Valto on se pääpukari, eikä kaikki suju aina käsikirjoitusten mukaan. Poliisitkin haittaavat jonkin verran kuljetuksia.
Arki sujuu kuitenkin siellä taustalla. Ilmarin sisko synnyttää pojan, vaikka ei ole naimisissa. Isä on tiedossa, mutta onko rakas, ei ihan. Ilmarin äiti Tilda on melkoinen matroona, jolle ei hevin tarvitse vastaan sanoa. Niin, ja oliko Ilmari Valto ampunut Hanna Heinoa jalkaan?
”Viinanhakumatkaa hallitsi fyysinen todellisuus: oli suunniteltava reitti pysähdyksineen, ajoitettava toiminta pimeiden ja valoisien tuntien mukaan sekä huomioitava sää ja mahdollisten matkakumppaneiden tarpeet.”
Keisari on samaa taattua tarinaa kuin Pajarit, sillä niin paljon on replikointia, että tarina elää. Pääsee heti mukaan kuvioihin, jotka vielä ovat todenpohjaisia! Henkilöt ovat oikeasti olleet ja eläneet ja tapahtumat ovat tosia. Kirjailija vain on heidät kirjoittanut kirjaksi, josta me lukijat saamme nyt nauttia.