Proosakirjallisuutta lukiessa on vaikea olla samaistumatta päähenkilöön ainakin jonkun verran ja elää tapahtumia hänen kauttaan. Entä jos tämä äänittää koulun välituntiääniä päivittäin, aikoo teettää lasten hiuksista viitan ja kärsii, kun moninkertainen murhaaja teloitetaan?
Michel Tournierin Keijujen kuninkaan minähahmo, isokokoinen autokorjaamonpitäjä Abel Tiffauges, on hyvin omalaatuinen persoona. Karkeasti yleistäen voi sanoa, että kirjan muut ihmiset käyttäytyvät kuten oletetaan, Abel ei. Koin kirjan niin, että ei ole niinkään oleellista mitä tapahtuu, vaan miten Abel tapahtumat kokee. Suurin vahvuus ei ole tarinassa, vaan päähenkilöstä luodussa kuvassa ja kuvauksessa.
Kirja jakautuu kuuten eri osaan, vaikka onkin yhtenäinen romaani. Kerrontatyylissä on sen sijaan eroa, sillä alussa Abel aloittaa päiväkirjamaiset vasenkätisen kirjoitelmat, jotka saavat myöhemmin rinnalleen hän-kerronnan.
Keijujen kuninkaan loppuosa kertoo sodasta, mutta on silti hyvin sodanvastainen kirja. Tournier kuvaa sotaakin pitkälti päähenkilön aatteiden ja henkisten kokemusten kautta. Hän sanoo nuorten sotilaiden maidonvalkoisten kaulojen sopivan paremmin äidin suukoteltavaksi kuin kasakan miekan katkaistavaksi. Lopussa sodan mielettömyys paljastuu Abelille hyvin karulla tavalla.
Kirjan kieli on runsasta. Ympäristö ja ihmiset on kuvattu tarkasti sekä etenkin lapset hyvin persoonallisesti. Muiden kuin päähenkilön kuvaus pysyy tosin fyysisellä tasolla, joka korostaa sitä, että kirja on henkilötasolla yhden miehen tarina. Tournierin tekstiä on miellyttävä lukea, vakavissakin aiheissa on usein mukana ripaus sadunomaisutta ja mystiikkaa.