Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Laura Kolbe on Helsingin yliopiston Euroopan historian professori, joten sivistystä löytyy. Samalla hän on monille vähän vanhemmille Helsingin sanomien lukijoille tutun Pii-pakinoitsijan eli Pirkko Kolben tytär, mistä voi aavistaa, että hän on saanut perintötekijöissään myös aimo annoksen terävää kynänkäyttöä; Laura Kolbe onkin kirjoittanut joitakin vuosia sitten äidistään elämäkerran Nykyajan nainen (Kirjapaja 2016) sekä lukuisia muita historiaa ja kulttuuria käsitteleviä kirjoja.
Kolben kirja on jännittävällä tavalla sekä henkilökohtainen että yleiskultturelli. Hän osaa tietenkin historioitsijana tuoda esiin yleistä, mutta subjektiivisena kokijana myös yksityistä. Kirjoittaja myöntää, että hän on sekä globaalista että suomalaisestakin näkökulmasta katsoen melko etuoikeutettu: hän on syntynyt valmiiksi suhteellisen varakkaaseen kulttuurisukuun, jossa opillista sivistystä on arvostettu ja tuettu. Oli selvää mennä monille kalliiseen oppikouluun, oli selvää jatkaa opintoja yliopistossa ja löytää myöhemmin puolisokin yhteiskunnan yläkerroksista. Mutta Kolbessa ei ole tippaakaan ylimielisyyttä tai vääränlaista ylpeyttä, hän myöntää ja ymmärtää asemansa.
Entä sitten kehollisuus, ruumiillisuus, johon kirjan nimikin jo viittaa? Kolbe on lähtökohtaisesti halunnut käyttää keho-sanaa, koska ruumis-sana viittaa hänen mielestään liikaa kuolemaan, ja näinhän se helposti onkin. Tästä kehollisuudesta kirjoittaja puhuu hyvinkin henkilökohtaisesti ja koskettavasti; liikkeelle lähdetään kuitenkin eurooppalaisen taidehistoriallisen kuvaston Lebenstreppen– eli elämänportaat-aiheesta. 1500-luvulla miehet saavuttivat korkeimman portaan (ja lähtivät siitä sitten alaspäin) 50-vuotiaina, naiset taas jo 30 vuoden iässä. On tietysti muistettava, että keskimääräinen odotettu elinikä oli nykyiseen verrattuna huimasti matalampi, siinä 40–50 vuotta.
Nyt kuusikymppinen Laura Kolbe tuntuu kovastikin olevan elämänportaiden huipulla ja siellä vielä aikamoisella tasanteella, josta ei ole kiirettä laskeutua alas vanhuuteen. Tosin hänkin värjää tarkkaan harmaat piiloon hiuksistaan ja murehtii mahdollisen pömppömahan näkymistä valokuvissa. Lisäksi hän kertomansa mukaan käy noin viiden vuoden välein keskustelua itsensä sekä plastiikkakirurgian ammattilaisten kanssa mahdollisista toimenpiteistä, mikä ei ole kuitenkaan toistaiseksi johtanut mihinkään konkreettiseen tekoon. Tämä viimeksi mainittu asia tuntui minusta hieman oudolta, kun sitä peilasi vasten sitä kokonaisuutta, jonka Kolbe kehostaan antaa tekstissään: hän tuntuu kaikesta huolimatta itseään kohtaan terveellä tavalla lempeältä ja anteeksiantavalta ja hän näkee itsensä kauniisti edeltävien sukupolvien ketjun edustajana. Mutta jokaisella meillä lienevät omat salaisuutemme, ja Kolbe on ollut rohkea kertoessaan näinkin avoimesti itsestään.
Keho-kirja on mestarillisimmillaan kertoessaan ikääntymisestä: Kolbe kuvaa siinä tarkkaan tätä ilmiötä kolmen sukupolven kannalta. Ovat sitkeä raivaajahenkinen Anni-mummi ja hieno venäläis-saksalainen Larissa-mummi, on oma äiti eli omapäinen Pirkko Kolbe ja sitten Laura itse, urbaani sivistynyt eurooppalainen. Kuusikymppinen Laura Kolbe pohtii äitinsä siteeraamaa Oscar Wilden sanontaa siitä, ettei vanhuuden tragedia ole siinä, että on vanha, vaan siinä, ettei ole enää nuori. Kirjoittaja ei kuitenkaan näe tätä ikääntymistä perin traagisena, vaan näkee senkin lempeästi ja hyväksyen. Ehkäpä siinä on tämän kirjan suurin viisaus.
