Maapallon ympäri juostujen kilometrien jälkeen on iän myötä rauhoituttava ja hiljennettävä tahtia. Ja kas, tässä opas: Pariisin yliopiston filosofian professori Frédéric Gros on nivonut yhteen kävelemisen ideat ottaen esikuviksi suuret filosofit ja heidän kävelymaailmansa.
Kant käveli kuin kello, tunti per päivä samalla kellonlyömällä aina. Rousseau halusi olla ja oli pitkien matkojen mies – Homo viator – kävelevä ihminen, ja olikin, perhe-elämän kustannuksella! Nietzsche pisteli paremmaksi, käveli hullun lailla, käveli kahdeksantuntisia työpäiviä:
”Kaiken, muutamia rivejä lukuun ottamatta, ajattelin matkaa tehdessäni ja luonnostelin lyijykynällä kuuteen pieneen vihkoon.”
Gandhi, oltuaan isoa herraa liituraitoineen Lontoossa lakimieheksi valmistuessaan, heitti kaiken pois ja alkoi marssia köyhyyden ja vaatimattomuuden puolesta Churchillin pilkatessa miehen muutosta: täydellisestä herrasmiehestä puolialastomaksi fakiiriksi. Gandhi kulki omistamattomuuden, aparigrahanin, tietä: käveleminen yksinkertaisuudessaan palveli asiaa mitä mainioimmin.
Ote Grosin Kävelyn filosofiaa -teoksen sisällysluettelosta kertoo paljon kävelyn luonteesta ja kävelemisen ’hyödystä’:
- Käveleminen ei ole urheilua
- Vapaudet
- Ulkona
- Hitaus
- Yksinäisyydet
- Ikuisuudet
- Voimat
- Pyhiinvaellus
- Uudelleensyntyminen ja läsnäolo
- Hyvinvoinnin tilat
- Painavuus
- Toistot
Munkitkin olivat huomanneet kävelyn tervehdyttävän vaikutuksen laiskuuteen, apatiaan, ikävään ja tylsyyteen. Se on lääke tuohon ’acediaan, tuohon sielua jäytävään petolliseen sairauteen’.
Liikunta, muukin kuin kävely, on siis lääkettä mielelle ja sielulle, onhan se aina tiedetty, mutta moniko on jaksanut liikkeelle lähteä – josko tästä ansiokkaasta kirjasta olisi avuksi?
Ainakin yksi juoksusta vähin erin vieroittuva on huomannut että kävely sauvoilla tai ilman kiehtoo – jotakin puhuttelevaa, kummaa taikaa siinä hitaudessa sittenkin taitaa olla, vaikkei se vielä juoksemisen endorfiinipölyihin ylläkään.