Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mihail Šiškin on Sveitsissä asuva Neuvostoliitossa vuonna 1966 syntynyt kirjailija. Ja kuten asuinpaikasta voi päätellä: Ei kovin suopeasti katso perivenäläistä hallintotapaa, ei sosialistista eikä putinilaista. Vankilamaaksi hän nimittää tuon isänmaansa, jonka asukkaita hallitsijat ovat aina pitäneet orjan asemassa.
Kaunokirjoituksia-teos on yhdeksän tarinan kokoelma venäläisestä mentaliteetista, elämän raadollisuudesta, arvaamattomuudesta, mielentilasta. Selviytyäkseen on puhuttava toista ja ajateltava toista:
”Venäjällä on muuten aina ollut niin: oikea on ollut vasen, ja vasen oikea.”
Jos annat koulussasi esittää Vysotskin lauluja, sinut erotetaan rehtorin virasta. Niin kävi Mihailin äidille, joka kuitenkin oli niin hyvä näyttelemään järjestelmän kannattajaa, että seitsemäntoistavuotiaana Mihail-poika lakkasi jopa puhumasta – kokonaan! – uskollista brežneviläistä järjestelmää muka-kannattavan kaksinaamaisen äitinsä kanssa.
Näin kirjan ensimmäinen tarina, Takissa on tamppi, levittää kovaa yhteiskunnallista, sosiologista faktaa ja sen kautta käy lukijan kulku sisään tuohon vankilamaahan, kirjan muihin kertomuksiin.
Venäjän kieli muokkautuu osaksi hallintokoneistoa: Eikä se ole noin vain käännettävissä sivistyskielille, sillä eivät ’kääntäessä katoa vain assosiaatiot ja alluusiot – jo puolet nimistä kaipaa selitystä’. – ’Sanoissa elävä menneisyys ei suostu käännettäväksi, se venäläinen menneisyys, joka ei koskaan ole tosiasia vaan taas yksi argumentti loputtomassa sanasodassa.’
Kirjallisuus ja kieli ovat tuhon omia; Šiškinin huoli on suuri, niinpä hän haluaisi pelastaa Nooan arkkiin venäläisen kirjallisuuden ja kielen, jotta ihmisarvon aate pelastuisi. Eikä aina olisi vallalla ikuinen vankilatodellisuus ja vankilatietoisuus: ”Vahvin saa parhaan laverin” -periaate.
Kaunokirjoituksia-kokoelma sisältää kaksi sepitteellistä eli kaunokirjallista novellia ja seitsemän tositarinaa. Tositarinoista mieleenjäävin on Pyhän Markuksen kellotorni: Kahden rakastavaisen idealistilääkärin kirjeenvaihto 19. vuosisadan taitteessa suunnalla syvä pimeä (likaa, hurjuutta, juopottelua, väkivaltaa) maaseutu Smolenskin kuvernementissä Venäjällä – Zürichin työläiskaupunginosa Sveitsissä. Lopputuloksena pettymys työssä ja rakkaudessa:
”Kirjeissä meidän on parempi kuin todellisessa elämässä.”
*****
P.S. On se merkillistä, miten eri tavalla entiset venäläiset, ikätoverit, suhtautuvat synnyinmaahansa: suomalaistunut jalkapalloilija Eremenko koki syksyllä ilmestyneessä elämäntarinassaan lapsuutensa Venäjällä, isättömänäkin, hyväksi ajaksi!