Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Heti myyty, kun näin kirjan nimen ja kansikuvan. Tuo koskettaa, menee pinnan läpi jokaisesta ihohuokosesta, varsinkin näinä korona-aikoina – ja vielä kun on kevät!
Niin paljon tuttua: omat muistikuvat alkavat vyöryä esiin; vähällä, jotteivät syrjäytä kirjan tekijän kertomia.
Mailis Janatuinen (s. 1949) kertoilee hajamiettein lapsuuttaan Savossa, Iisalmen lähettyvillä Hernejärven kylässä, Koivulan talon kotipiirissä. Mitä kaikkea kaunista ja kivaa, herkkiä ilon ja murheen päiviä kymmeneen ensimmäiseen elinvuoteen mahtui.
Viisilapsiseen perheeseen, kolmen perheen Koivulaan, mahtui kyllä! Maailma oli ihmeitä täynnä, vaikkei maailma laaja ollutkaan. Ei niin laaja kuin mitä se tekijälleen sittemmin oli. Tämänkin kirjan ensimmäinen allekirjoitus on päivätty Japanissa – ’Kobessa tanabata matsurin aikaan heinäkuussa 1998′ – ja toinen ’Espoossa pyhäinpäivänä 2019’.
Kerronta tuntuu siksikin inhimilliseltä, että Mailis empii muisteloissaan tyyliin ’olisiko se sittenkään tapahtunut noin vai muistanko väärin’. Näinhän me itsekin noita entisaikojen sattumia puntaroimme: ensin varmoina ja sitten löyttä antaen.
Mitäkö Mailikselle tapahtui rakkaan suvun piirissä, koulussa ja kylillä?
Tavallisia, samantapaisia asioita, joita meille kaikille lapsuudessa on sattunut, kullekin omana aikanaan: pohjattomat huolet ja murheet, ylipursuavat ilot ja riemut. Silloin, kun Mailis eli 1950-lukua, oli maailma tyystin toisenlainen kuin nykyinen ja kokemukset sen mukaiset sodan jälkeisellä vuosikymmenellä.
Ulkomaan kieltä ei ollut olemassa ennen kuin isä hommasi radion ja pyöritteli asemia. Lentokone taivaalla oli ihme, ensimmäinen autokyyti, kylätiellä huristavaa linja-autoa piti päästä töllistelemään, entä muovinen pussi…
Entä ne pienen lapsen synnit, ne ne vasta ajoittain painoivatkin, syntilistaa riitti. Vaan onneksi ne voi haudata tikkuaskissa Ruottilan tallin eteen sahajauhokasaan sisko-Kaijan kanssa:
”Synti tarkoitti minulle sitä, että tein jotain, mitä aikuiset olivat meiltä kieltäneet. Kiroileminen ainakin oli synti, koska siitä asiasta olin kerran saanut selkääni äidiltä. – – – Kaijan kiusaaminen oli synti, tiesin sen syvällä sydämessäni, vaikken sitä lopettanutkaan. Valehteleminen oli synti, samoin tappeleminen. Äidin käskyjen noudattamatta jättäminen oli sekin synti.”
Isän ei, sillä isää piti totella aina.
Totta kai sitten koulussa tapahtui kaikenlaista, ja kaikista lumoavinta oli, kun pääsi lukemisen makuun, lainakirjoihin, ensin Ollin oppivuosien kautta, sitten Lassi Lättäjalan, sen sijaan Tuhannen ja yhden yön sadut aiheuttivat kaikkine tappamisineen tragedian ja trauman. Ne ovat yhä lukematta.
Tässä on hieno, herkkä, rauhoittava, sympaattinen nostalgiamatka empaattisen tytöntyllerön elonpiiriin. Jo näitä maalaiselämän autuuksia Reetta Meriläinen jossain määrin viritteli omissa Tytön tie -muisteloissaan.