Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Seikkaillessani Finnan kuva-arkistossa, törmäsin kerta toisensa jälkeen upeisiin neliönmuotoisiin kuviin, joiden sommitelmat olivat poikkeuksetta hyvin harkittuja. Kuvien takaa paljastui nimi Volker von Bonin (1924–2006), mutta kuka hän oikein oli, ja miksi häneltä on kertynyt arkistoihin tuhansia valokuvia useilta eri vuosikymmeniltä? Kysymys jäi kummittelemaan mieleen, joten Yki Hytösen kirjoittama elämäkerrallinen valokuvakirja miehestä herätti välittömästi huomioni.
Kirja perustuu Helsingin Hakasalmen huvilassa pidettävään näyttelyyn, joka sulkeutuu 25.8.2024. Näyttely on itseltäni toistaiseksi näkemättä, mutta eipä tuo mitään, erinomainen kirja kertoo kyllä aivan tarpeeksi.
Saksalainen von Bonin kotoutui Suomeen varhain, sillä hänen perheensä muutti isän työn vuoksi Suomeen 1930-luvulla. Sota-aika tosin vei von Boninin pois Suomesta, ja sodan jälkeen hän päätyi opiskelemaan valokuvaajaksi Müncheniin. Von Bonin kuitenkin palasi Suomeen kuvaamaan olympialaisia, ja muutama vuosi myöhemmin hän asettui taas asumaan Suomeen, tällä kertaa suomalaisen puolisonsa kanssa. Komealta kalskahtava nimi ei muuten ole sattumaa, vaan suku todellakin on aatelinen – joskin he menettivät sukukartanonsa toisen maailmansodan melskeissä.
Nykyään von Bonin on tunnettu nimenomaan upeista kaupunkikuvistaan, mutta uransa hän teki enimmäkseen mainos- ja muotikuvausten parissa painotalo Tilgmannissa. Erityisesti von Bonin työskenteli Eeva-lehden parissa, mutta toisinaan hänen taitojaan tarvittiin myös teollisuusvalokuvauksessa. Näistä on kirjassa muutamia esimerkkejä, mutta ehdoton pääpaino on kuitenkin von Boninin vapaa-ajalla otetuissa kuvissa. Toisin kuin naiivisti kuvittelin, von Boninin valokuvat eivät siis ole mitään kadonneita aarteita, jotka vasta nyt saavat laajempaa julkisuutta, sillä hänen kuvista on kyllä vuosikymmenien varrella julkaistu useita teoksia. Itse vain satun kuulumaan sen verran nuoreen ikäluokkaan, että en ollut ikinä törmännyt näihin.
Mikä von Boninin valokuvissa on sitten niin erikoista? Minun on ollut vaikea pukea asiaa sanoiksi, mutta onneksi Hytönen onnistuu paremmin. Kyse on käytännössä kuvien kerroksellisuudesta, eli miten eri elementit kuvassa sijoittuvat ja vuorovaikuttavat keskenään syvyyssuunnassa, luoden monimutkaisempia ja visuaalisesti rikkaampia kokonaisuuksia. Varhainen esimerkki tästä on muun muassa näkymä pyykkäreistä matonpesulaiturilla Sörnäisissä sijaitseva voimalaitos taustanaan. Kerroksellisuus alkoi tulla von Boninin kuviin jo 1950-luvun loppupuolella, mutta se lisääntyi myöhemmin selvästi, Hytönen kirjoittaa.
Kirjaan ja näyttelyyn on valittu nimenomaan von Boninin mustavalkokuvia, vaikka mieheltä löytyykin valtaisat määrät myös värikuvia. Tämä jaottelu on kuitenkin siinä mielessä perusteltu, että von Boninin mustavalkokuvat ovat luonteeltaan erilaisia kuin värikuvat. Kuten Hytönen mainitsee, ihmisiä ympäröivä miljöö ei ole näissä kuvissa tärkeimmässä osassa – vaikka se olisikin tunnistettavaissa –, vaan nimenomaan kaupunkiympäristössä elävät ihmiset. Kuvat ovatkin kuin pieniä kertomuksia, melkeinpä otoksia elokuvasta, joihin katsoja alkaa kuin itsestään hahmottelemaan juonenkaarta ja dialogia.
Helsingin kaupunginmuseon von Bonin -kokoelma näyttää, millainen valokuvaaja Volker von Bonin oli silloin, kun hän sai itse valita kuvausaiheensa, ja kiinnostavien kuvien takaa paljastuu myös kiinnostava ihminen. Ehkäpä tulevaisuudessa saamme näyttelylle ja erinomaiselle kirjalle jatkoa von Boninin värikuvien muodossa, mutta valokuvien ystävien kannattaa joka tapauksessa ehdottomasti tarttua ainakin kirjaan, mikäli näyttelyyn suuntaaminen ei ole mahdollista.