Päivi Taussi: Katrin kahdet kengät

Tämä kirja on sanalla sanoen kaunis, kaikin tavoin, sillä jo sen ulkonäkö on sellainen, että siinä silmä lepää. Kun sitä lukee, niin tarina on lempeästi ker­rot­tu ja sen lukemisesta tulee lämmin olo.

Päivi Taussi on kotkalainen toimittaja, joten senkin takia teksti on napakkaa ja selkeää, silti sydämellisesti maustettua. Hän kertoo isoäitinsä tarinan, josta ei ole paljon faktoja, mutta saatavilla olleista tiedon murusista on Taussi raken­tanut Katrin kahdet kengät, lisäten joukkoon omaa ja oletettua, niin että sen takia kirja on romaani.

Isoäiti Katri pakenee Inkeristä veljiensä kanssa pian vallankumouksen jälkeen. Matkatavaroita ei ole juuri nimeksikään, minkä hyvin ymmärtää, ettei pako­matkalle voi juurikaan pakaaseja ottaa. Koko matkan pelottaa, että mitä jos… Mutta Katri pääsee Kotkaan ja haluaa elää siellä tavallisen suomalaisen naisen elämää. Matti-veli saa vuokrattua kortteerin ja pikkuhiljaa he asettuvat, saavat töitä ja pystyvät elämään. Hyvin silti taustalla on pelko, että mitä jos joku kek­sii heidät ja joutuvat palaamaan.

Näin ei kuitenkaan käy. Katri vaikuttaa olevan kunnollinen, kiltti nuori. Mitenkä muutenkaan, sillä kertoohan Taussi nyt mummostaan, josta ei siis säilynyt sellaisia tietoja, mitkä kertoisivat, millainen hän oli siihen aikaan.

Kun Katri on ollut jo useamman vuoden Kotkassa, hän tapaa Juhon. Juho on myös tullut Inkeristä, naapuripitäjästä. He menevät naimisiin.

Minua viehätti erityisesti kirjassa se kaksitasoisuus, kun ollaan siellä mennei­syydessä ja sitten välillä kirjailija kertoo, mitä on ajatellut kulloinkin, kuten:

”Miten onkin vaikea kuvitella Katrin ja Juhon tapaamista! Ehkä minä vain en ole rakkausaiheen käsittelijä. Romantiikka on vaikea laji. Piti jättää vähälle kuvailulle kaikki silmäniskut ja iltakävelyt ja hypätä suoraan nai­misiin­menoon, siitä minulla on dokumenttitieto.”

Elämä ei ole ruusuilla tanssimista, kun kaikki ei mene aina niin kuin toivoisi, surua ja murhetta koetaan. Aika jännää oli se, että inkeriläisiä oli muitakin ja he tuntuivat pitävän toisiinsa hyvin. Taussi kertoo senkin, kuinka hänen piti hankkia lupa, että pääsi tutkimaan Inkerin pakolaisseurakunnan arkistoja, kun vaikkapa Etsivän keskuspoliisiin ei tarvinut.

Kun Katri oli vanhempi, hän teki matkan Leningradiin. Se onkin jo eräänlainen seikkailu, kun sitten sieltä salaa, luvatta mentiin katselemaan kotikontuja. Välillä oikein jännitti lukea, että mitenkähän siinä käy, etteivät jää kiinni.

Katrin kahdet kengät on ajatuksia herättävä ja voin vaan miettiä, kuinka paljon meillä on pakolaisia ja mitähän heidän mielessä liikkuu ja millainen pelko heitä jäytää.