Päähenkilö, 19-vuotias nuori nainen on kirjassa nimetön Minä, ilmeisen tarkoituksellisesti. Hän muuttaa uuteen kaupunkiin yhdessä Sofian kanssa. Sofian, jonka kanssa hän on ollut tiukassa parisuhteessa. Sofian, joka opiskelee venäjää, rakastaa näyttelemistä, tovereitaan ja ehkä naistakin, mutta tilanteet ajautuvat aina erilaisiin konflikteihin. Leidi itse puolestaan hakeutuu töihin vanhainkotiin, jossa tapaa Zorkan, kosovolaisen hoitajan. Hän tuntee vaistomaisesti jonkunlaista yhteyttä Zorkaan. Elämä uudessa asuinpaikassa ei ota alkaakseen eikä menneisyys loppuakseen. Taustana on syksyinen Turku, joka ei aina näytä kauneimpia puoliaan.
Mielessä pyörii jatkuvasti Susannan kohtalo kouluaikana – tytön, jota hän rakasti ja jota tämän veli oli käyttänyt hyväksi. Takaumat kouluaikoihin kiusaavat ja mietityttävät vieläkin. Lisäksi Sofia alkaa käyttäytyä myös oudosti. Itse hän ei enää pysty nukkumaan ja etsii lääkitystä ihan itse, yliannostuksillakin. Nukkumalla pääsee edes hetkeksi pakoon.
Isä on lähtenyt ja äiti on kiinnostuneempi kansalaissodan murhista ja varsinkin erään naisen kohtalosta kuin omasta lapsestaan. Maalaaminenkaan ei enää tunnu sujuvan, vaikka se on aina ollut hänelle henki ja elämä – hän maalaa aina vain samaa tyttöä… Toisaalta hän erehtyy kerran soittamaan vanhainkodissa pianoa, jolloin Zorkan elämästä paljastuu taas eräs pala. Kun Sofia lopulta päättää parisuhteen ja kaikki kaatuu päälle mm. tämän vanhempien sietämättömien syytösten muodossa, on elämä jo pitkälti katsottu loppuun.
Ehkä ainoa pelastus on vielä lopetella lääkkeiden käyttöä ja kun isältä tulee kirje, hän lähtee etsimään vanhempiaan. Ensin hän tapaa äidin, joka on joutunut mielisairaalaan avoimesti psykoottisena ja tämä kertoo joitakin tärkeitä asioita, ehkä myös hänestä itsestään, joita hän ei muista tai haluaisi muistaa. Isän etsintää varten hän pakottaa mukaansa Zorkan, josta on tulossa uusi rakastajatar. Matka Belgradiin kertoo hänelle paljon maailmasta, epätoivosta, sodasta ja kuolemasta sekä katoamisista. Zorkankin hän näkee uusin silmin ja ehkä Zorkakin lopulta hänet, fantasioinnista on tulossa totta.
Tekijän esikoisromaani on vahva, vimmainen, täynnä huutoa ja kaipuuta, rakkauttakin ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Se kertoo myös väkivallasta, arkisesta sellaisesta, sen eri ilmenemismuodoista kouluissa, työpaikoilla, laitoksissa. Läsnä on myös kuolema, tavalla jos toisellakin. Lisäksi tarjolla on rakkautta, runkkausta, rakastelua – kiihkoisaa, hurjaa ja vahvaa tunnetta. Kirja liikkuu kahdella aikatasolla; varhaisnuoruudessa ja nykyisyydessä.
Vaikuttava esikoisromaani kirjoittajalta, joka on ladannut tähän kirjaan kaikkensa, uskoisin. Itse pidin tästä, sekä kielestä että kuvauksista, takaumista, hulluudestakin kaikkinensa. Rauma kirjoittaa suoraan ja tinkimättä. Nuoren tekijän teksti voi pelästyttää joitakin, mutta pidin ilmaisusta, se istui tähän kerrontatapaan ja sisältöön hyvin. Toivonkin esikoisromaanin jälkeen jatkoa työlle.