Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Thaimaalaisten marjanpoimijoiden työolot ovat viime aikoina puhututtaneet, mutta vähemmän keskustelua käydään siitä, minkälaisissa oloissa poimitaan ruokapöytämme vihannekset ja hedelmät. Espanja on Suomen toiseksi merkittävin vihannesten ja merkittävin hedelmien sekä marjojen tuoja, ja merkittävän osan tästä poimintatyöstä tekevät siirtolaiset.
Kaisa Beltran ja valokuvaaja Johanna Erjonsalo kulkevat ympäri Andalusiaa, jossa sijaitsevat paitsi Espanjan tärkeimmät tuotantoalueet, myös pahimmat työskentelyolosuhteet siirtolaisille. Tiesin kyllä, että olot ovat umpisurkeat, mielessä on vieläkin Ville Tietäväisen sarjakuva Näkymättömät kädet, joka herätti ilmestyessään paljon keskustelua aiheesta. Katkerat puutarhat riisuu kuitenkin kaikki hyväuskoisuuden rippeetkin siitä, että kyse voisi olla mistään muusta kuin täysin suunnitelmallisesta hyväksikäytöstä viranomaistahoja myöten.
Kotimaassani asuin inhimillisissä oloissa enkä ollut koskaan nähnyt yhtäkään slummia. Ja sitten tulin tänne, maahan, jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia, jossa on rauha, tasa-arvo sekä vapaus ja jossa ei pitäisi olla köyhyyttä. Se on vain sanahelinää, sillä se, miten täällä asutaan on epäinhimillistä.
Nopeasti käy ilmi, että ihan perusasiat ovat retuperällä. Espanjaan haalitaan siirtotyöläisiä tekemään raskasta työtä, jota paikalliset eivät halua tehdä. Andalusian työsopimuksista jopa 60% solmitaan ulkomaalaisten kanssa. Tästä huolimatta työntekijöille ei ole usein tarjolla edes asumuksia. Ihmiset asuvat itsekyhäämissään hökkelikylissä, usein kaukana eristyksessä muusta asutuksesta, vailla sähköjä tai edes vedenjakelua. Joillakin työntekijöillä on asiat vieläkin hullummin ja he asuvat kadulla.
On myös yleistä, että ihmisille ei makseta ylitöistä työehtosopimuksen mukaista palkkaa, ja palkka ylipäätään saattaa olla sitä mitä työnantaja nyt vain sattuu päättämään maksaa. Sopimuksia ei joko ole tai niistä ei vain välitetä. Osa yrityksistä maksaa koko palkan vasta sesongin päätyttyä, eli jotkut eivät saa neljään kuukauteen mitään muuta rahaa kuin 50 euron ruokarahan ennakkona. Eihän se riitä, joten ihmiset elättävät itsensä miten taitavat. Prostituutio on slummeissa yleistä, mutta niin on myös naissiirtolaisten järjestelmällinen ahdistelu ja hyväksikäyttö. Painostaminen seksiin on helppoa sillä uhkana on työpaikan menettäminen. Myöskään poliisin puheille meneminen ei paljoa auta, kuten Souadin tapaus osoittaa.
Ajattelin, että täällä naisilla on oikeuksia ja häntä kuunellaan. Mutta näinkin, että työnjohtaja puhui naisille kuin koirille.
Marokkolainen Souad on tyypillinen tapaus, sillä hän on yksi niistä kymmenistä tuhansista marokkolaisnaisista jotka on värvätty maiden välisellä sopimuksella. Köyhien naisten tilanne on onneton kotimaassa, mutta Espanja nähdään helposti paikkana jossa naisillakin on oikeuksia ja heidän ääntä kuunnellaan. Herätys todellisuuteen on karu, kun käykin ilmi, että tilanne on pikemminkin päinvastainen. Työhaastattelussa luvatut oikeudet osottautuivat valheiksi. Mitään kausityöntekijöiden espanjankielen kurssia ei todellisuudessa ollut, eikä ruokaostoksille tarjottu luvattua kyytiä. Työnjohtaja tarjosi erityiskohtelua naisille, jotka lahjoivat häntä sekä antoivat seksiä. Kieltäytyneitä puolestaan ei kutsuttu töihin enää seuraavana vuonna. Toisin kuin useimmat naiset, jotka alistuvat tilanteeseen, Souad päätti kuitenkin ilmoittaa työnjohtajasta rikosilmoituksen – turhaan tosin, kuten käy ilmi.
Kielitaidoton ei osaa esittää asiaansa poliisille, eikä poliisi puolestaan tarjoa tulkin palveluja tai ylipäätään ota rikoksen uhria todesta. Käytännössä Espanjan oikeusjärjestelmän ovet pysyvät siis siirtotyöläisille suljettuna.
Ammattillinen järjestäytyminen on yksi vaihtoehto, mutta ei ongelmaton sekään. Mustikoiden poimintaan palkattu Najatin tapaus on tyypillinen esimerkki siitä, miten työntekijöiden oikeuksien puolustaminen kostautuu maatalouden pätkätyöläiselle. Jatkosta on nimittäin turha haaveilla. Työttömäksi jäätyään Najat päätti kuitenkin perustaa Journaleras se Huelva en Lucha -järjestön ja ryhtyi auttamaan kausityölkäisiä pysyvästi.
Kuten jo Beltranin ja Erjonsalon edellinen ihmiskauppaa käsittelevä kirja Kadonneet tytöt osoitti, todellinen muutoksen voima näyttää olevan juuri kansalaisjärjestöissä. Kirjassa on vähänlaisesti hyviä uutisia, mutta yksi niistä on kansalaisjärjestö ASNUCI:n joukkorahoituksella rahoittama asuntola, joka valmistui länsi-Espanjassa sijaitsevaan Lepeen alle vuodessa. Saavutusta voi verrata Lepen kunnan miljoonia nielleeseen asuntolaprojektiin, joka ei ole saanut mitään valmista kahdeksaantoista vuoteen. Vastaavia kuntien ”asuntoprojekteja” löytyy muitakin, mitkä pistää kysymään, miten tosissaan siirtolaisille oikeasti yritetään rakentaa yhtään mitään. Siirtotyöläisten oikeuksista on tullut poliitikkojen keppihevonen, jolla ratsastetaan ennen vaaleja, mutta josta ei kuulu sen jälkeen yhtään mitään.
Eräs aktivisti kutsuukin maatalouden ympärillä pyörivää toimintaa maatalousmafiaksi, sillä niin järjestelmällistä siihen liittyvä rikollisuus on. Rikollisjärjestöt välittävät laitonta vuokratyövoimaa, eikä työntekijät usein edes tiedä kenelle työskentelevät.
Parhaiten asiat ovat niillä, joilla on oleskelulupa, mutta jotka työskentelevät samoin ehdoin kuin kantaespanjalaisetkin. Sen jälkeen tulevat siirtolaiset, joilla on oleskelulupa, mutta jotka työskentelevät joko heikommin ehdoin tai ilman työsopimusta. Heikoimmassa asemassa ovat paperittomat siirtolaiset, joilla ei ole minkäänlaisia oikeuksia.
Oleskeluluvan saaminen ei kuitenkaan ole helppoa. Virallisen osoitteen, eli asukastodistuksen lisäksi oleskelulupaa sosiaalisin perustein hakevien henkilöiden tulee esittää maahanmuuttovirastolle työsopimus. Harva kuitenkaan onnistuu saamaan kumpaakaan ilmaiseksi, sillä tässä on helppo lovi rahastaa siirtolaiselta kaikki mikä irti lähtee. Asukastodistuksesta joutuu pulittamaan 100–3000 euroa ja työsopimuksesta jopa 3000–8000 euroa. Tällaisiin summiin siirtotyöläiset joutuvat säästämään vuosia. Pahimmillaan käy niin, että raha vaihtaa kättä, mutta käteen saatu todistus ei ole edes aito ja ruljanssi alkaa alusta.
Espanjan maatalous ei pyörisi ilman ulkomaisia työntekijöitä, mutta tästä riippuvuudesta ei synny kunnioitusta työntekijöitä kohtaan, vaan järjestelmä suorastaan kieltää työntekijöiden ihmisyyden. Hyväksiköyttöön perustuva järjestelmä hyötyy monin tavoin tilanteesta, eikä asianlaitaa edes haluta korjata. Kuitenkin työntekijöiden hyväksikäyttö ylläpitää harmaata taloutta, joka aiheuttaa merkittävän loven Espanjan talouteen. Umpikujasta ei näytä olevan muuta tietä ulos kuin se, että kaikkien täytyy saada työskennellä laillisesti ja saada työstään palkkakuitti. Monet aktivistit ja järjestöt ajavatkin Regularization Ya! -liikettä, joka takaisi oleskeluluvat, työluvat ja työsopimukset, mutta nähtävästi jää onko liikkeestä muutoksen voimaksi.
Harvoin on kirja onnistunut suututtamaan kuten Katkerat puutarhat. Voisi kuvitella lukevansa orjaplantaasien elämästä joskus muutamia vuosisatoja sitten, mutta ei, nykyaikaa eletään. Näyttää siltä, että jos vain mahdollisuus toisen työn hyväksikäyttöön nousee, niin siihen tilaisuuteen myös kaksin käsin tartutaan, vaikka miten ollaan olevinaan tasa-arvoisessa länsimaassa. Voiko olla masentavampaa huomiota? Katkerat puutarhat on kirja jota voi suositella ihan kaikille, vaikka taatusti ei tule lukemisesta hyvä mieli. Johanna Erjonsalon valokuvat jälleen kerran tuovat esille epäinhimilliset elinolot ja tilanteen karuuden, mutta toisaalta myös haastateltavien ihmisyyden.